tiistai 30. huhtikuuta 2013
maanantai 29. huhtikuuta 2013
Roosa Parkkonen: Kaari Utrio - Rakas Henrietta
1.
Kirjaa on tuskin turhaa esitellä, sillä jos on päässyt lukemisessa tähän asti, on luultavasti lukenut myös otsikon. Silti, asiaa selkeyttäkseni, kyseessä on siis Kaari Utrion kirja Rakas Henrietta, joka on 1800-luvun alkupuolelle sijoittuva historiallinen romaani vuodelta 1977. Häpeäkseni tunnustan, etten ole päässyt lukemisessa kovinkaan pitkälle, mutta kyllä tässä on vielä (ainakin jonkin verran) aikaa.
Kirjan päähenkilö on kaksikymmentäneljävuotias Henrietta, vapaaherra Reihold ja vapaaherratar Regina Silfverhanen vallaton tytär. Tarinassa ovat läsnä myös Henrietan sisarukset ja ystävät sekä tietysti kosijat ja rakkaudenkohteet. Kuten te historiantietoiset ehkä olette kuulleet, naimisiinmeno oli tuohon aikaan tärkeää ja olen saanut sellaisen kuvan, että Henrietan kohdalla tämä ei ole poikkeus.
Tämä siis lyhyenä johdatuksena kirjaan. Odotan innolla sitä, että tarina pääsee oikeasti liikenteeseen ja pakolliset esittelyjorinat ja alkupohjustukset ovat ohi, ja kaikki oikeasti olennaiset henkilöt ovat astuneet näyttämölle. Koetus siis jatkukoon vielä muutaman sata sivua ja katsotaan sitten millaiseen grande finaleen päädytään. Siis ensi kertaan!
2.
Olen nyt lukenut kirjan yli puolen välin, imaisin yhdessä iltapäivässä reilut sata sivua, eikä tehnyt edes tiukkaa. Ennen kuin aloitan kertomisen, voisin kuitenkin tehdä selonteon kirjan henkilöistä, jotta lukijat pysyvät tarinoissa mukana. Kaari Utrio on kirjansa alussa esitellyt henkilönsä, joten esittelen henkilöt pikaisesti häntä mukaillen.
Elisabetintorin ja Maneesinkadun kulmassa oli talo, jossa asuivat
Vapaaherra Reinhold Silfverhane, lasten isä
Vapaaherratar Regina Silfverhane,lasten äiti
Lapset:
Carl, vanhin veli
Henrietta, päähenkilö, vanhin tyttäristä
Alice, tylsä ja ankea sisko
Bernhard ja Constantia, pikkusisaret
Muut talossa:
Eva Fleischer, kotiopettajatar
Emma Hanén, talousmamseli
Ahdelahden kartanossa asuivat
kreivi Adlercrantz, halvaantunut isä
Lapset:
Fabian Axel Ekhnaton, tutkimusmatkailija ja mysteerimies
Sophie, Fabianin sisko, Henrietan hyvä ystävä ja Henrietan perheen huollettava
Muut:
Täti Charlotta Hederbladh, kammottavan ilkeä täti
Muut henkilöt kirjassa:
Peter von Festing, melkein kihlautunut Alicen kanssa
kreivi Alexander Keretskin, komea venäläinen luutnantti ja Sophien rakkaus ainakin jonkin aikaa
Richard de Maury, salaperäinen markiisi ja Henrietan rakkaus (myös tässä tapauksessa vain jonkin aikaa)
Didrik Sylvester, maalaislääkäri ja Sophien kiinnostuksen kohde
Virginia Borén, loppupuolella esitelty kaunis neito, joka liittyy tapahtumien kulkuun.
Esittely ei jäänyt kovinkaan lyhyeksi, mutta henkilöt ovat nyt esitelty. Tähän mennessä Fabian on palannut kaukaisilta mailta parrakaana ja kovin epäsopivana Helsingin seurapiireihin. Henrietta ja markiisi de Maury ovat tiiviisti yhdessä, mutta Henrietta alkaa epäillä suhtautumistaan markiisiin Fabianin palattua, sillä markiisi on puhunut tutkimusmatkoistaan, mutta hänen tarinansa kuulostavat epäuskottavilta verrattuna Fabianin kertomuksiin. Sophie on saanut selville, että luutnantti Keretskin on kiinnostunut vain nuoren Sophien mittavista myötäjäisistä, mikäli he menisivät naimisiin. Erään lehmänteurastustapauksen yhteydessä Rosiina-niminen vanhempi nainen loukkaantui ja häntä tuli hoitamaan tohtori Didrik Sylvester, johon Sophie on tällä hetkellä mieltynyt.
Syvemmällä tasolla olen huomannut Henrietassa paljon piirteitä, jotka eivät olisi sopineet tuon ajan nuorelle naiselle. Näistä Henrietta saakin kuulla äidiltään ja muilta sukulaisilta. Henrietta on itsenäinen ja itsepäinen nuori nainen, joka haluaa toimia omalla tavallaan, vaikkei se olisikaan etiketin mukaista. Hän lukee kirjoja, joita vain naimisissa olevat naiset saisivat lukea ja Hänen hahmonsa on jotenkin samanlainen kuin Lucy Honeychurchilla E.M. Fosterin kirjassa Hotelli Firenzessä. Jos saan heittää arvauksen, Henrietan tarinassa tulee olemaan muutenkin samoja piirteitä kuin Fosterilla. Mikäli ette ole kuulleet kyseisestä teoksesta, niin kyseessä on siis Lucyn rakkauselämä. Tarinassa hänen pitää valita rikkaan ja maineikkaan Cecil Vysen ja intohimoisen ja nykyhetkessä elävän George Emersonin välillä, jota hän todella rakastaa. Kuvittelisin, että Henrietan, markiisi de Mauryn ja Fabianin välille syntyy samanlainen kolmio. Sophiesta en ole varma, ehkä hän seuraa sydäntään ja menee naimisiin alempisäätyisen tohtori Sylvesterin. Sen näkee sitten, kun pääsee taas vähän pidemmälle...
Sivuhuomautuksena sellainen, että kirjassa eletään n. vuotta 1840 (puhetta on myös Keisarista, joka tässä tapauksessa olisi Nikolai I...?), sillä teoksessa Carl Ludvig Engel, Helsingin senaatintorin suunnittelija on alussa elossa ja sitten hän kuolee. Lisäksi, jos ihmettelette nimiä, kirja ei ole käännöskirja, vaan alun perin suomeksi, mutta Henrietan Helsinki oli ruotsinkielinen.
3.
Nyt on Rakas Henrietta saapunut päätökseen ja loppu oli juuri sellainen kuin toivoin eikä suomalaiseen tyyliin ankea ja surullinen. Täytynee siis myöntää, että äiti suositteli minulle hyvää kirjaa. Sekä Sophien että Henrietan tarinoiden loput olivat sydäntälämmittävän romanttisia mutteivät liian sokerisia tai irvokkaita. Kaikki hahmot pysyvät uskollisina itselleen eivätkä taivu, vaikka lopussa on vaikeita tilanteita. Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen tuon ajan kulttuuriin liittyvät aviopuolison metsästys ja tietenkin omassa yhteiskuntaluokassa ja sen rajoissa pysyminen sekä siihen liittyvä korkea moraali, varsinkin Henrietan tapauksessa, koska hän on ylhäistöä.
Juonipaljastuksia en halua kertoa, jos joku teistä haluaa lukea teoksen ja yllättyä tapahtumista. Olen suuresti nauttinut kirjan lukemisesta. Syitä on toki monia, mutta esimerkiksi kirja ei ole liian pitkä (reilut 260 sivua) ja sävy ja aihe ovat kevyitä. Myöskään teoksen historiallinen aikakausikaan ei ole liiaksi tyrkytetty. Sen huomaa siitä, kun Utrio kuvailee pukeutumista ja ihmisten käytöksestä sekä reaktioita tiettyihin asioihin kuten käytökseen tai kielenkäyttöön. Siis oikeammin teosta on mukava lukea, koska pysyy mukana, missä ajassa ollaan, mutta sitä ei ole tuotu liiaksi esille.
Kyseisestä kirjailijasta olen kuullut monet kerrat ja tiennyt, että Kaari Utrio on historian ammattilainen ja on kirjoittanut paljon historiallisia teoksia. Seuraavaksi tehtäväksi olen ottanut saman kirjailijan kirjan nimeltään Sunneva (toinen vaihtoehto on Ruusulaakso). Sunneva on suurena kovakantisena kirjana kevyet päälle 700 sivua, joten saa nähdä miten onnistuu... Rakas Henrietta herätti ehdottomasti kiinnostukseni Kaari Utriota, mutta myös yleisesti kotimaista kirjatarjontaa kohtaan. En ole aiemmin ollut erityisen kärryillä suomalaisen kirjallisuuden tarjonnasta, koska olen saanut sellaisen kuvan, että kirjoissa on tyypillisesti melko isänmaallinen ja ankea sävy. Tämän kirjan lukeminen oli siis jonkinlainen kannustin etsintään. Kirjoissa, jotka on kirjoitettu suomeksi on myös se hyvä puoli, että se rikastuttaa omaa kieltä enemmän kuin käännöskirjallisuus. Rakas Henrietta oli siis ehdottomasti mukavaa vaihtelua. Jos mitään kiinnostavaa ei kävele vastaan niin ainakin voi sanoa, että on yrittänyt.
Mutta nyt blogi on saapunut päätökseen, joten jälkisanoina voin vain suositella Rakasta Henriettaa kevyeksi kesälukemiseksi, sillä tarina vie ehdottomasti mukanaan, jos on taipuvainen lukemaan historialliseen ympäristöön sijoittuvia kirjoja. Ja vaikkei olisikaan, kirjan voi lukea, jos kaipaa jotakin iloista ja romanttista teosta. Hyvää kesää siis kaikille lukijoille!
Kirjaa on tuskin turhaa esitellä, sillä jos on päässyt lukemisessa tähän asti, on luultavasti lukenut myös otsikon. Silti, asiaa selkeyttäkseni, kyseessä on siis Kaari Utrion kirja Rakas Henrietta, joka on 1800-luvun alkupuolelle sijoittuva historiallinen romaani vuodelta 1977. Häpeäkseni tunnustan, etten ole päässyt lukemisessa kovinkaan pitkälle, mutta kyllä tässä on vielä (ainakin jonkin verran) aikaa.
Kirjan päähenkilö on kaksikymmentäneljävuotias Henrietta, vapaaherra Reihold ja vapaaherratar Regina Silfverhanen vallaton tytär. Tarinassa ovat läsnä myös Henrietan sisarukset ja ystävät sekä tietysti kosijat ja rakkaudenkohteet. Kuten te historiantietoiset ehkä olette kuulleet, naimisiinmeno oli tuohon aikaan tärkeää ja olen saanut sellaisen kuvan, että Henrietan kohdalla tämä ei ole poikkeus.
Tämä siis lyhyenä johdatuksena kirjaan. Odotan innolla sitä, että tarina pääsee oikeasti liikenteeseen ja pakolliset esittelyjorinat ja alkupohjustukset ovat ohi, ja kaikki oikeasti olennaiset henkilöt ovat astuneet näyttämölle. Koetus siis jatkukoon vielä muutaman sata sivua ja katsotaan sitten millaiseen grande finaleen päädytään. Siis ensi kertaan!
2.
Olen nyt lukenut kirjan yli puolen välin, imaisin yhdessä iltapäivässä reilut sata sivua, eikä tehnyt edes tiukkaa. Ennen kuin aloitan kertomisen, voisin kuitenkin tehdä selonteon kirjan henkilöistä, jotta lukijat pysyvät tarinoissa mukana. Kaari Utrio on kirjansa alussa esitellyt henkilönsä, joten esittelen henkilöt pikaisesti häntä mukaillen.
Elisabetintorin ja Maneesinkadun kulmassa oli talo, jossa asuivat
Vapaaherra Reinhold Silfverhane, lasten isä
Vapaaherratar Regina Silfverhane,lasten äiti
Lapset:
Carl, vanhin veli
Henrietta, päähenkilö, vanhin tyttäristä
Alice, tylsä ja ankea sisko
Bernhard ja Constantia, pikkusisaret
Muut talossa:
Eva Fleischer, kotiopettajatar
Emma Hanén, talousmamseli
Ahdelahden kartanossa asuivat
kreivi Adlercrantz, halvaantunut isä
Lapset:
Fabian Axel Ekhnaton, tutkimusmatkailija ja mysteerimies
Sophie, Fabianin sisko, Henrietan hyvä ystävä ja Henrietan perheen huollettava
Muut:
Täti Charlotta Hederbladh, kammottavan ilkeä täti
Muut henkilöt kirjassa:
Peter von Festing, melkein kihlautunut Alicen kanssa
kreivi Alexander Keretskin, komea venäläinen luutnantti ja Sophien rakkaus ainakin jonkin aikaa
Richard de Maury, salaperäinen markiisi ja Henrietan rakkaus (myös tässä tapauksessa vain jonkin aikaa)
Didrik Sylvester, maalaislääkäri ja Sophien kiinnostuksen kohde
Virginia Borén, loppupuolella esitelty kaunis neito, joka liittyy tapahtumien kulkuun.
Esittely ei jäänyt kovinkaan lyhyeksi, mutta henkilöt ovat nyt esitelty. Tähän mennessä Fabian on palannut kaukaisilta mailta parrakaana ja kovin epäsopivana Helsingin seurapiireihin. Henrietta ja markiisi de Maury ovat tiiviisti yhdessä, mutta Henrietta alkaa epäillä suhtautumistaan markiisiin Fabianin palattua, sillä markiisi on puhunut tutkimusmatkoistaan, mutta hänen tarinansa kuulostavat epäuskottavilta verrattuna Fabianin kertomuksiin. Sophie on saanut selville, että luutnantti Keretskin on kiinnostunut vain nuoren Sophien mittavista myötäjäisistä, mikäli he menisivät naimisiin. Erään lehmänteurastustapauksen yhteydessä Rosiina-niminen vanhempi nainen loukkaantui ja häntä tuli hoitamaan tohtori Didrik Sylvester, johon Sophie on tällä hetkellä mieltynyt.
Syvemmällä tasolla olen huomannut Henrietassa paljon piirteitä, jotka eivät olisi sopineet tuon ajan nuorelle naiselle. Näistä Henrietta saakin kuulla äidiltään ja muilta sukulaisilta. Henrietta on itsenäinen ja itsepäinen nuori nainen, joka haluaa toimia omalla tavallaan, vaikkei se olisikaan etiketin mukaista. Hän lukee kirjoja, joita vain naimisissa olevat naiset saisivat lukea ja Hänen hahmonsa on jotenkin samanlainen kuin Lucy Honeychurchilla E.M. Fosterin kirjassa Hotelli Firenzessä. Jos saan heittää arvauksen, Henrietan tarinassa tulee olemaan muutenkin samoja piirteitä kuin Fosterilla. Mikäli ette ole kuulleet kyseisestä teoksesta, niin kyseessä on siis Lucyn rakkauselämä. Tarinassa hänen pitää valita rikkaan ja maineikkaan Cecil Vysen ja intohimoisen ja nykyhetkessä elävän George Emersonin välillä, jota hän todella rakastaa. Kuvittelisin, että Henrietan, markiisi de Mauryn ja Fabianin välille syntyy samanlainen kolmio. Sophiesta en ole varma, ehkä hän seuraa sydäntään ja menee naimisiin alempisäätyisen tohtori Sylvesterin. Sen näkee sitten, kun pääsee taas vähän pidemmälle...
Sivuhuomautuksena sellainen, että kirjassa eletään n. vuotta 1840 (puhetta on myös Keisarista, joka tässä tapauksessa olisi Nikolai I...?), sillä teoksessa Carl Ludvig Engel, Helsingin senaatintorin suunnittelija on alussa elossa ja sitten hän kuolee. Lisäksi, jos ihmettelette nimiä, kirja ei ole käännöskirja, vaan alun perin suomeksi, mutta Henrietan Helsinki oli ruotsinkielinen.
3.
Nyt on Rakas Henrietta saapunut päätökseen ja loppu oli juuri sellainen kuin toivoin eikä suomalaiseen tyyliin ankea ja surullinen. Täytynee siis myöntää, että äiti suositteli minulle hyvää kirjaa. Sekä Sophien että Henrietan tarinoiden loput olivat sydäntälämmittävän romanttisia mutteivät liian sokerisia tai irvokkaita. Kaikki hahmot pysyvät uskollisina itselleen eivätkä taivu, vaikka lopussa on vaikeita tilanteita. Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen tuon ajan kulttuuriin liittyvät aviopuolison metsästys ja tietenkin omassa yhteiskuntaluokassa ja sen rajoissa pysyminen sekä siihen liittyvä korkea moraali, varsinkin Henrietan tapauksessa, koska hän on ylhäistöä.
Juonipaljastuksia en halua kertoa, jos joku teistä haluaa lukea teoksen ja yllättyä tapahtumista. Olen suuresti nauttinut kirjan lukemisesta. Syitä on toki monia, mutta esimerkiksi kirja ei ole liian pitkä (reilut 260 sivua) ja sävy ja aihe ovat kevyitä. Myöskään teoksen historiallinen aikakausikaan ei ole liiaksi tyrkytetty. Sen huomaa siitä, kun Utrio kuvailee pukeutumista ja ihmisten käytöksestä sekä reaktioita tiettyihin asioihin kuten käytökseen tai kielenkäyttöön. Siis oikeammin teosta on mukava lukea, koska pysyy mukana, missä ajassa ollaan, mutta sitä ei ole tuotu liiaksi esille.
Kyseisestä kirjailijasta olen kuullut monet kerrat ja tiennyt, että Kaari Utrio on historian ammattilainen ja on kirjoittanut paljon historiallisia teoksia. Seuraavaksi tehtäväksi olen ottanut saman kirjailijan kirjan nimeltään Sunneva (toinen vaihtoehto on Ruusulaakso). Sunneva on suurena kovakantisena kirjana kevyet päälle 700 sivua, joten saa nähdä miten onnistuu... Rakas Henrietta herätti ehdottomasti kiinnostukseni Kaari Utriota, mutta myös yleisesti kotimaista kirjatarjontaa kohtaan. En ole aiemmin ollut erityisen kärryillä suomalaisen kirjallisuuden tarjonnasta, koska olen saanut sellaisen kuvan, että kirjoissa on tyypillisesti melko isänmaallinen ja ankea sävy. Tämän kirjan lukeminen oli siis jonkinlainen kannustin etsintään. Kirjoissa, jotka on kirjoitettu suomeksi on myös se hyvä puoli, että se rikastuttaa omaa kieltä enemmän kuin käännöskirjallisuus. Rakas Henrietta oli siis ehdottomasti mukavaa vaihtelua. Jos mitään kiinnostavaa ei kävele vastaan niin ainakin voi sanoa, että on yrittänyt.
Mutta nyt blogi on saapunut päätökseen, joten jälkisanoina voin vain suositella Rakasta Henriettaa kevyeksi kesälukemiseksi, sillä tarina vie ehdottomasti mukanaan, jos on taipuvainen lukemaan historialliseen ympäristöön sijoittuvia kirjoja. Ja vaikkei olisikaan, kirjan voi lukea, jos kaipaa jotakin iloista ja romanttista teosta. Hyvää kesää siis kaikille lukijoille!
Maija Jäntti: Katja Kallio - Sooloilua TAI Karilla
Aloitan lukemaan kahta eri kirjaa. En osannut päättää kumman lukisin, joten päätin aloittaa molemmat ja se kumpi nappaa mukaansa on se minkä luen loppuun asti. Kummastakaan kirjasta en tiedä mitään ennestään.
Kirjan Sooloilua kansi on kivan värinen ja jo nimi Sooloilua kuulostaa juuri siltä kirjalta minkä haluan lukea. Toisaalta kirjan Karilla takakannen tekstin perusteella voisin pitää siitäkin. Kirjat vaikuttavat aivan toistensa vastakohdilta. Toinen on rempseää sooloilua ja toinen taas on mysteerinen tarina ihmisten salaisuuksista. Saa nähdä kumman luen, vai luenko molemmat... vai luenko kumpaakaan.. mikään ei oo sata rossaa varmaa...
Jep alotin kummatkin kirjat, mutta kumpikin vaikutti ihan yli tylsiltä. Ei napannu kumpikaan. Kävelin sitten koulun kirjastoon kesken koulupäivän, otin lyhyen näköisen kirjan hyllyltä. Sofi Oksasen Liian lyhyt hame on siis uusi kirjani. Kirjan kansi näyttää villiltä ja pidän kannen väri teemasta. Kannessa lukee: kertomuksia keittiöstä, mistä tulee mieleen, että kirjassa käsitellään naisen roolia, ja sitä kuinka naisia ehkä jopa alistetaan joidenkin seinien sisällä.
Runot käsittelevät tosia asioita, joista yleensä vaijetaan. Ne ovat hyvin synkkiä, kieli raakaa ja mitään tapahtumia ei peitellä:
"Kuka rumaa barbia panisi
kauniita sanoja sille lausuisi
kuka sen tuherolle ruuhkaa tekisi
kuka sille kukkia kantaisi"
ote runosta Ruma Barbi
Runot käsittelevät hyvin rankkoja aiheita, kuten pahoinpitelyä. Runossa Itkin koko ajan, käsitellään raiskausta ja sitä kuinka kukaan ei usko uhria. ja uskotellaan, että vika oli hänen.
koko ajan kysytään
miten ja missä kulmassa
osuiko pää sängyntolppaan
oliko juotu olutta
eikö sittenkään olutta,
varmastiko ei, jotain kuitenkin
jotain varmasti oli otettu
halogeenilamput, kovat tuolit
en tiedä kenestäkään niistä mitään
ne kaikki tietävät minusta kaiken
ja haluavat lisää
vaikka itken koko ajan,
varmastiko ei, jotain kuitenkin
jotain varmasti oli otettu
Itkin koko ajan
Itkin koko ajan
mikset voi myöntää
että aivan varmasti halusit
kuitenkin lähdit matkaan koska halusit
mitäs lähdit, tyhmä tyttö, mitäs lähdit,
varmastiko ei, jotain kuitenkin
jotain varmasti oli otettu
Itkin koko ajan
Itkin koko ajan
eikä tuomari usko
eikä poliisi usko
eikä kukaan usko
ei omatkaan
en kohta itsekään
Melkein kaikissa runoissa kertojana on henkilö, joka kertoo omista kokemuksistaan, omasta kärsimyksestään. Kuinka hän itse ottaa vastaan kaikki lyönnit, kaiken tuskan, eikä valita hetkeäkään.
Kirjan kannen perusteella kirja kertoo siis naisen asemasta. Omaan mieleeni ei ole tullut mieleen miten hirveässä tilanteessa jotkut naiset elävät. Omassa kotonaankaan ei voi olla rauhassa, kun joutuu pelkäämään seuraavaa iskua, henkistä tai fyysistä. Oksanen yrittää vaikuttaa yhteiskuntaan ja herättää meitä todellisuuteen, sillä tämä on todellista joillekin. Joidenkin arkea, mutta sitä harvoin ajatellaan.
Vaikka runojen teema ja kerronta tapa on ahdistavaa, jotenkin pidän tästä kirjasta. Yleensä vihaan runoutta ja muutenkin kirjallistuutta, mutta tätä on helppo lukea ja runoja helppo tulkita, koska niissä ei ole vaikeita kielikuvia tai muutenkaan liian vaikeita sanoja vaan asiat on laitettu siihen muotoon paperille kuin ne ovat mitään muuta lisäämättä. Siitä pidän. Yksinkertaisuus on parasta. Kaikessa.
Kirjan Sooloilua kansi on kivan värinen ja jo nimi Sooloilua kuulostaa juuri siltä kirjalta minkä haluan lukea. Toisaalta kirjan Karilla takakannen tekstin perusteella voisin pitää siitäkin. Kirjat vaikuttavat aivan toistensa vastakohdilta. Toinen on rempseää sooloilua ja toinen taas on mysteerinen tarina ihmisten salaisuuksista. Saa nähdä kumman luen, vai luenko molemmat... vai luenko kumpaakaan.. mikään ei oo sata rossaa varmaa...
Jep alotin kummatkin kirjat, mutta kumpikin vaikutti ihan yli tylsiltä. Ei napannu kumpikaan. Kävelin sitten koulun kirjastoon kesken koulupäivän, otin lyhyen näköisen kirjan hyllyltä. Sofi Oksasen Liian lyhyt hame on siis uusi kirjani. Kirjan kansi näyttää villiltä ja pidän kannen väri teemasta. Kannessa lukee: kertomuksia keittiöstä, mistä tulee mieleen, että kirjassa käsitellään naisen roolia, ja sitä kuinka naisia ehkä jopa alistetaan joidenkin seinien sisällä.
Runot käsittelevät tosia asioita, joista yleensä vaijetaan. Ne ovat hyvin synkkiä, kieli raakaa ja mitään tapahtumia ei peitellä:
"Kuka rumaa barbia panisi
kauniita sanoja sille lausuisi
kuka sen tuherolle ruuhkaa tekisi
kuka sille kukkia kantaisi"
ote runosta Ruma Barbi
Runot käsittelevät hyvin rankkoja aiheita, kuten pahoinpitelyä. Runossa Itkin koko ajan, käsitellään raiskausta ja sitä kuinka kukaan ei usko uhria. ja uskotellaan, että vika oli hänen.
koko ajan kysytään
miten ja missä kulmassa
osuiko pää sängyntolppaan
oliko juotu olutta
eikö sittenkään olutta,
varmastiko ei, jotain kuitenkin
jotain varmasti oli otettu
halogeenilamput, kovat tuolit
en tiedä kenestäkään niistä mitään
ne kaikki tietävät minusta kaiken
ja haluavat lisää
vaikka itken koko ajan,
varmastiko ei, jotain kuitenkin
jotain varmasti oli otettu
Itkin koko ajan
Itkin koko ajan
mikset voi myöntää
että aivan varmasti halusit
kuitenkin lähdit matkaan koska halusit
mitäs lähdit, tyhmä tyttö, mitäs lähdit,
varmastiko ei, jotain kuitenkin
jotain varmasti oli otettu
Itkin koko ajan
Itkin koko ajan
eikä tuomari usko
eikä poliisi usko
eikä kukaan usko
ei omatkaan
en kohta itsekään
Melkein kaikissa runoissa kertojana on henkilö, joka kertoo omista kokemuksistaan, omasta kärsimyksestään. Kuinka hän itse ottaa vastaan kaikki lyönnit, kaiken tuskan, eikä valita hetkeäkään.
Kirjan kannen perusteella kirja kertoo siis naisen asemasta. Omaan mieleeni ei ole tullut mieleen miten hirveässä tilanteessa jotkut naiset elävät. Omassa kotonaankaan ei voi olla rauhassa, kun joutuu pelkäämään seuraavaa iskua, henkistä tai fyysistä. Oksanen yrittää vaikuttaa yhteiskuntaan ja herättää meitä todellisuuteen, sillä tämä on todellista joillekin. Joidenkin arkea, mutta sitä harvoin ajatellaan.
Vaikka runojen teema ja kerronta tapa on ahdistavaa, jotenkin pidän tästä kirjasta. Yleensä vihaan runoutta ja muutenkin kirjallistuutta, mutta tätä on helppo lukea ja runoja helppo tulkita, koska niissä ei ole vaikeita kielikuvia tai muutenkaan liian vaikeita sanoja vaan asiat on laitettu siihen muotoon paperille kuin ne ovat mitään muuta lisäämättä. Siitä pidän. Yksinkertaisuus on parasta. Kaikessa.
sunnuntai 28. huhtikuuta 2013
Pauliina Pajumäki: Sofi Oksanen - Puhdistus
No niin, heippa vaan kaikille.
Ilokseni (tai järkytyksekseni) huomasin, etten olekaan ainoa Puhdistusta lukeva. No, ei se mitään, vaikka blogiteksteissäni saatankin jäädä Saanan ja Leon varjoon...
1.
Mutta siis asiaan, eli itse kirjaan. Tietenkin odotukseni kohutusta Puhdistuksesta olivat korkeat. Odotin karua, kenties ahdistavaakin lukukokemusta. Pokkarin takakannen arvostelut luettuani odotin kirjalta vieläkin enemmän. Kirjan avattuani petyin kuitenkin hieman. Kirjaa oli kulunut jo melkein 30 sivua, eikä tarina ollut edennyt oikein mihinkään. Paljon puhetta kärpäsistä, tuskin yhtään toimintaa.
Kuitenkin Oksasen yksityiskohtainen kerronta ja pikkuriikkiset huomiot saivat lukumielenkiintoni pysymään, enkä ole katunut hetkeäkään. Kirja syventyy Viron historiaan ihmiskokemusten kautta ja lukijan on helppo samaistua päähenkilöihin. Kirjan kammottavat ihmiskohtalot saivat ainakin minut arvostamaan elämää Suomessa hetki hetkeltä enemmän.
Vaikken itse henkilökohtaisesti niin historiasta pidäkään, Puhdistus tuo toisen maailmansodan aikaisen elämän Virossa esille hyvin mielenkiintoisesti.
Täytyy myöntää, että kirja on omalla tavallaan hyvinkin koukuttava, siispä lopetan kirjoitukseni nyt tähän ja palaan kiiltävien sukkahousujen ja kolhoosien maailmaan.
2.
Puhdistus pomppii kappaleittain aina 1940-luvulta 1990-luvulle. Tällä tavoin tarina on aseteltu mielenkiintoisesti. Jos jokin asia 1990-luvulta jää mietityttämään, se selviää seuraavassa luvussa.
Kirja kertoo Aliide Truusta ja tämän elämästä. Nuorena Aliide rakastuu virolaiseen talonpoikaan, Hansiin, joka menee Aliiden siskon Ingelin kanssa naimisiin. Alussa Aliiden käytös Ingeliä ja Hansia kohtaan vaikuttaa vain mustasukkaisuudelta, mutta kun tarina etenee, alkaa Aliidesta ilmetä uusia, jopa mielenvikaisia puolia.
Kun venäläiset palaavat Viroon vuonna 1944, Hans täytyy piilottaa. Miliisit kuulustelevat siskoksia useaan otteeseen, väkivallasta tinkimättä. Jopa Ingelin ja Hansin tytär Linda, joka on vasta seitsemän, joutuu kokemaan kamaluuksia jotta Hans löydettäisiin. Kukaan ei kuitenkaan kerro mitään ja Hans kuitenkin pysyy piilossa.
Kirjaa lukiessa herää väkisinkin paljon kysymyksiä. Kuinka pitkälle ihmiset ovat oikein valmiita menemään? Miten väärin perustein toimitaan? Kuinka paljon kipua ihminen kestää?
Ehkä saan kysymyksiini vastauksen kirjan lopussa...
3.
Puhdistuksen lopussa on Viron Sosialistisen Neuvostotasavallan kirjoittamia selontekoja neljän vuoden ajalta. Niistä käy ilmi, kuinka agentteja on soluttautunut Aliiden ja Ingelin elämään. Neljän vuoden ajan agentit ovat yrittäneet löytää Hans Pekkin, vaikka kaikki, niin kyläläiset kuin Aliide ja Ingel, sanovat, että Hans on kuollut.
Selontekoja lukiessa tuli väkisinkin hieman vainoharhainen olo - jos tuona aikana, jolloin täytyi todella olla varuillaan, ei huomattu varjostajia, niin entä tänä päivänä? Ja kuinka syvään usko, tai miksi sitä haluaakaan kutsua, oli joillakin juurrettu, että nämä etsivät yhtä henkilöä neljä vuotta. Henkilöä, joka oli kaikkien mielestä kuollut.
Mieleni tekisi kertoa, mitä lopussa tapahtuu, mutta taidan jättää kertomatta, jos joku haluaa lukea Puhdistuksen. Kaiken kaikkiaan voin kuitenkin suositella kirjaa oikeastaan kaikille. Vaikka tarina ja kertomisen tyyli onkin paikoittain todella karu, ei minulle jäänyt siitä pahaa makua suuhun. Ainakin kirja avarsi omaa näkemystäni siitä, mitä ihmiset ovat kokeneet tuona aikana. Ja ehkä jossain päin maailmaa vielä tänäkin päivänä.
Nyt tsemppiä vaan kaikille koeviikolle ja sitten kirmataan ansaitulle kesälomalle ! :)
Ps. Muistakaa syödä paljon jäätelöä !
Ilokseni (tai järkytyksekseni) huomasin, etten olekaan ainoa Puhdistusta lukeva. No, ei se mitään, vaikka blogiteksteissäni saatankin jäädä Saanan ja Leon varjoon...
1.
Mutta siis asiaan, eli itse kirjaan. Tietenkin odotukseni kohutusta Puhdistuksesta olivat korkeat. Odotin karua, kenties ahdistavaakin lukukokemusta. Pokkarin takakannen arvostelut luettuani odotin kirjalta vieläkin enemmän. Kirjan avattuani petyin kuitenkin hieman. Kirjaa oli kulunut jo melkein 30 sivua, eikä tarina ollut edennyt oikein mihinkään. Paljon puhetta kärpäsistä, tuskin yhtään toimintaa.
Kuitenkin Oksasen yksityiskohtainen kerronta ja pikkuriikkiset huomiot saivat lukumielenkiintoni pysymään, enkä ole katunut hetkeäkään. Kirja syventyy Viron historiaan ihmiskokemusten kautta ja lukijan on helppo samaistua päähenkilöihin. Kirjan kammottavat ihmiskohtalot saivat ainakin minut arvostamaan elämää Suomessa hetki hetkeltä enemmän.
Vaikken itse henkilökohtaisesti niin historiasta pidäkään, Puhdistus tuo toisen maailmansodan aikaisen elämän Virossa esille hyvin mielenkiintoisesti.
Täytyy myöntää, että kirja on omalla tavallaan hyvinkin koukuttava, siispä lopetan kirjoitukseni nyt tähän ja palaan kiiltävien sukkahousujen ja kolhoosien maailmaan.
2.
Puhdistus pomppii kappaleittain aina 1940-luvulta 1990-luvulle. Tällä tavoin tarina on aseteltu mielenkiintoisesti. Jos jokin asia 1990-luvulta jää mietityttämään, se selviää seuraavassa luvussa.
Kirja kertoo Aliide Truusta ja tämän elämästä. Nuorena Aliide rakastuu virolaiseen talonpoikaan, Hansiin, joka menee Aliiden siskon Ingelin kanssa naimisiin. Alussa Aliiden käytös Ingeliä ja Hansia kohtaan vaikuttaa vain mustasukkaisuudelta, mutta kun tarina etenee, alkaa Aliidesta ilmetä uusia, jopa mielenvikaisia puolia.
Kun venäläiset palaavat Viroon vuonna 1944, Hans täytyy piilottaa. Miliisit kuulustelevat siskoksia useaan otteeseen, väkivallasta tinkimättä. Jopa Ingelin ja Hansin tytär Linda, joka on vasta seitsemän, joutuu kokemaan kamaluuksia jotta Hans löydettäisiin. Kukaan ei kuitenkaan kerro mitään ja Hans kuitenkin pysyy piilossa.
Kirjaa lukiessa herää väkisinkin paljon kysymyksiä. Kuinka pitkälle ihmiset ovat oikein valmiita menemään? Miten väärin perustein toimitaan? Kuinka paljon kipua ihminen kestää?
Ehkä saan kysymyksiini vastauksen kirjan lopussa...
3.
Puhdistuksen lopussa on Viron Sosialistisen Neuvostotasavallan kirjoittamia selontekoja neljän vuoden ajalta. Niistä käy ilmi, kuinka agentteja on soluttautunut Aliiden ja Ingelin elämään. Neljän vuoden ajan agentit ovat yrittäneet löytää Hans Pekkin, vaikka kaikki, niin kyläläiset kuin Aliide ja Ingel, sanovat, että Hans on kuollut.
Selontekoja lukiessa tuli väkisinkin hieman vainoharhainen olo - jos tuona aikana, jolloin täytyi todella olla varuillaan, ei huomattu varjostajia, niin entä tänä päivänä? Ja kuinka syvään usko, tai miksi sitä haluaakaan kutsua, oli joillakin juurrettu, että nämä etsivät yhtä henkilöä neljä vuotta. Henkilöä, joka oli kaikkien mielestä kuollut.
Mieleni tekisi kertoa, mitä lopussa tapahtuu, mutta taidan jättää kertomatta, jos joku haluaa lukea Puhdistuksen. Kaiken kaikkiaan voin kuitenkin suositella kirjaa oikeastaan kaikille. Vaikka tarina ja kertomisen tyyli onkin paikoittain todella karu, ei minulle jäänyt siitä pahaa makua suuhun. Ainakin kirja avarsi omaa näkemystäni siitä, mitä ihmiset ovat kokeneet tuona aikana. Ja ehkä jossain päin maailmaa vielä tänäkin päivänä.
Nyt tsemppiä vaan kaikille koeviikolle ja sitten kirmataan ansaitulle kesälomalle ! :)
Ps. Muistakaa syödä paljon jäätelöä !
Roosa Lind: Juhani Aho - Rautatie
6.5.
Heissan! Vihdoin ja viimeinkin sain itseni patistettua tänne kirjoittelemaan omaa lukukokemustani kirjasta, jonka valitsin luettavaksi tälle äidinkielen kurssille. Kirjan valinta tapahtui aika randomisti. Olen päättänyt lukea 100 kirjaa, jotka suomalaisen pitäisi lukea ennen kuolemaansa ja näiden sadan kirjan joukosta päätin valita suomalaiseksi klassikoksi nousseen Rautatien. Jossakin vaiheessa minun tulisi se kuitenkin lukea. En ollut koskaan ennen kuullut kirjasta ja äitni varoitteli, että lukeminen tapahtuisi hitaasti ja puuduttavasti. Äitini oli oikeassa. Kirjaa luettuani nyt puolet, en ole vieläkään saanut kiinni kirjan juonesta (saatikaan jos siinä edes sellaista on!) ja ainut tunne, jonka se pystyy tarjoamaan on tylsyys.
27.5.
En aiemmin huomannut kirjoittaa, milloin kirja Rautatie on julkaistu. Lukemani painos on ilmestynyt vuonna 1973 eli jo vuosiluvusta voi päätellä tekstin olevan vanhanaikaista ja tapahtumien sijoittuvan vuosien taakse. Kirja ulkonäöltään on tylsähkö, sillä se on väriltään tummanharmaa ja etukannessa himmeästi on piirretty vain junan kuva eikä takakannessa ole tietoakaan kirjan kuvauksesta. Olin kuitenkin yllättynyt, kun huomasin tekstin välissä silloin tällöin olevan kuvia. Kuvat ovat mustavalkoisia ja piirretty kuin hahmotellen eikä tarkasti yksityiskohtia korostaen. Kuvat pääasiassa ovat joko ihmisistä tai eläimistä.
Kirja kertoo mehestä nimeltä Matti. "Niin olikin, ett'ei Matilla lapsia ollut. Vaimo hänellä oli, Liisa, mutt'ei muuta joukkoa mitään. Kahden ne ausivat Korventaustan pienessä mökissä pappilan metsäsaralla."
Matilla ja Liisalla ei ole paljon rahaa ja he joutuvat tekemään kovasti töitä pienen palkan eteen. Talvet ovat selviytymistä, sillä ruokaa eikä töitä ole. On kauheaa ajatella, että entisaikoina on eletty köyhyydessä ja elämä ei ole ollut helppoa, mutta onneksi kirja vain pintaraapaisee ja ohimennen mainitsee tästä asiasta, sillä muuten minun olisi ollut vaikea lukea tekstiä.
Kuten kirjan nimikin jo kertoo rautatie liittyy jotenkin kirjan tapahtumiin. Rautatietä aletaan siis rakentamaan ja tätä uutta asiaa Matti ja Liisa ihmettelevät kovasti. Yli puolet kirjan tekstistä ei kuitenkaan liity mitenkään rautatiehen, vain heidän normaaliin arkeensa. Kirja ei saanut yllätettyä viimeisellä sivullakaan ja siihen tulokseen tulin, että kirjan tekstissä ei ole mitään järkeä... Kirja oli tylsä, mutta tulipahan luettua. Tätä kirjaa ei kannata lukea muusta syystä kuin että se on suomalainen klassikko!
Heissan! Vihdoin ja viimeinkin sain itseni patistettua tänne kirjoittelemaan omaa lukukokemustani kirjasta, jonka valitsin luettavaksi tälle äidinkielen kurssille. Kirjan valinta tapahtui aika randomisti. Olen päättänyt lukea 100 kirjaa, jotka suomalaisen pitäisi lukea ennen kuolemaansa ja näiden sadan kirjan joukosta päätin valita suomalaiseksi klassikoksi nousseen Rautatien. Jossakin vaiheessa minun tulisi se kuitenkin lukea. En ollut koskaan ennen kuullut kirjasta ja äitni varoitteli, että lukeminen tapahtuisi hitaasti ja puuduttavasti. Äitini oli oikeassa. Kirjaa luettuani nyt puolet, en ole vieläkään saanut kiinni kirjan juonesta (saatikaan jos siinä edes sellaista on!) ja ainut tunne, jonka se pystyy tarjoamaan on tylsyys.
27.5.
En aiemmin huomannut kirjoittaa, milloin kirja Rautatie on julkaistu. Lukemani painos on ilmestynyt vuonna 1973 eli jo vuosiluvusta voi päätellä tekstin olevan vanhanaikaista ja tapahtumien sijoittuvan vuosien taakse. Kirja ulkonäöltään on tylsähkö, sillä se on väriltään tummanharmaa ja etukannessa himmeästi on piirretty vain junan kuva eikä takakannessa ole tietoakaan kirjan kuvauksesta. Olin kuitenkin yllättynyt, kun huomasin tekstin välissä silloin tällöin olevan kuvia. Kuvat ovat mustavalkoisia ja piirretty kuin hahmotellen eikä tarkasti yksityiskohtia korostaen. Kuvat pääasiassa ovat joko ihmisistä tai eläimistä.
Kirja kertoo mehestä nimeltä Matti. "Niin olikin, ett'ei Matilla lapsia ollut. Vaimo hänellä oli, Liisa, mutt'ei muuta joukkoa mitään. Kahden ne ausivat Korventaustan pienessä mökissä pappilan metsäsaralla."
Matilla ja Liisalla ei ole paljon rahaa ja he joutuvat tekemään kovasti töitä pienen palkan eteen. Talvet ovat selviytymistä, sillä ruokaa eikä töitä ole. On kauheaa ajatella, että entisaikoina on eletty köyhyydessä ja elämä ei ole ollut helppoa, mutta onneksi kirja vain pintaraapaisee ja ohimennen mainitsee tästä asiasta, sillä muuten minun olisi ollut vaikea lukea tekstiä.
Kuten kirjan nimikin jo kertoo rautatie liittyy jotenkin kirjan tapahtumiin. Rautatietä aletaan siis rakentamaan ja tätä uutta asiaa Matti ja Liisa ihmettelevät kovasti. Yli puolet kirjan tekstistä ei kuitenkaan liity mitenkään rautatiehen, vain heidän normaaliin arkeensa. Kirja ei saanut yllätettyä viimeisellä sivullakaan ja siihen tulokseen tulin, että kirjan tekstissä ei ole mitään järkeä... Kirja oli tylsä, mutta tulipahan luettua. Tätä kirjaa ei kannata lukea muusta syystä kuin että se on suomalainen klassikko!
Riina Lind: Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla, osa 1
6.5.2013
Moikkelis! Aloitin siis tuossa 5. jakson loppupuolella lukemaan Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla (osa 1), koska ajattelin, että keväästä minulla on aikaa lukea ja tehdä kaikkea muuta mukavaa mihin yleensä aikani ei riitä. Noh, näyttää pahasti siltä, etten välttämättä saa tämän kurssin aikana kirjaa luettua, kun on tullut kaikkea Tukholman reissua ja Vaasaan menoa, mutta toivottavasti pääsen mahdollisimman pitkälle! Joka tapauksessa aion kirjan loppuun lukea, vaikka sitten kesällä :) Valitsin tämän kirjan, koska Suomen historia kiehtoo minua ja historia muutenkin on yksi mielenkiinnon kohteitani. Kansikuva ei kiehtonut minua aloittamaan kirjan lukemista vaan sen sisältö! Äitini kyllä sanoi, että kirja on raskasta luettavaa...
Olen lukenut tähän mennessä ehkä seitsemäsosan kirjasta. Jo kirjan ensimmäinen lause sai minut innostumaan ja kiehtoutumaan jollain tavalla. "Alussa olivat suo, kuokka - ja Jussi. "
26.5.2013
Elikkäs nyt olen päässyt jo paljonkin eteenpäin kirjassani jes. Kirja on mielestäni hyvä, mutta en oikein osaa samaistua kirjan tapahtumiin. Ehkä se johtuu siitä, etten ole elänyt lähelläkään niitä vuosia, joista kirja kertoo ja en voi kuvitella minkälaista siihen aikaan oikeasti oli. Elämä 2000-luvulla on kuitenkin täysin erilaista kuin sata vuotta taaksepäin! Kirjassa on myös sellaisia termejä ja sanoja, joita nykypäivänä kukaan ei luultavasti käytä päivittäisissä puheissa. Esimerkiksi rovasti, pappila, torppari, kirkkoherra ja paroni. Kirjan teksti on myös erilaista, mutta sanat ja teksti eivät kumpikaan haitanneet minua yhtään, ennemminkin vain tekivät kirjasta mielenkiintoisemman. Kirjan tapahtumat alkavat vuonna 1884 ja jatkuvat aina siitä eteenpäin.
Kirjassa on monia henkilöitä, mutta päähenkilönä toimii pääasiassa Jussi. Jussi on tavallinen suomalainen mies, joka on vähäpuheinen, nöyrä, periksiantamaton ja oikeastaan aika varovainen kaiken suhteen.
Jussi seisoi ovipielessä. Olemuksesta paistoi nöyrä arkuus läpi väkinäisen ja pingottuneen päättäväisyyden:
-Herra rovasti. Olis semmosta asiaa... Minä ny näin pyhäpäivänä...
Jussin oli vaikeata sanoa asiaansa, ja rovastin väsynyt tyytymättömyys lisääntyi.
-Minä olen ajatellu... Kun näin naineena on vuosimiehenä semmosta. Jos rovasti antas minulle sen suon.
Jussilla on vaimo nimeltä Alma ja alun monet kappaleet kertovatkin pitkälti siitä, kun Jussi rakentaa torppaa hänelle ja Almalle. Jussi joutuu kysymään pappilasta luvan torpan rakentamiseen ja saa muutaman vuoden päästä torpan ja rakennukset pystyyn. Vuosien aikana tilalle saadaan myös Liisa-hevonen. Kirjan lukujen välissä saattaa olla monen vuoden harppaus eteenpäin - tämä on kuitenkin ymmärrettävää, sillä kertoohan kirja monien vuosien ajalta. Jussi ja Alma saavat ensiksi pojan nimeltä Akseli, sitten tulee toinen poika nimeltä Aleksi ja kolmantena poikana August Johannes.
1800-luvun lopussa eläminen oli todella erilaista. Niin erilaista, että se on jäi eniten mieleen. Yhteiskunta poikkesi tämänpäiväisestäkin paljon. Rahaa ei ollut yhtään ylimäärästä tuhlattavaksi, synnytys tapahtui kotona, ruokaa oli niukasti ja sillä juhlittiin, kun oli kananmunia. Nämä asiat pysähdyttivät ainakin minut ajattelemaan - herranen aika saan olla tällä hetkellä todella onnellinen! Minulla on rahaa, ruokaa, talo, kananmunia saa ostettua kaupasta noin vain ja muutenkin asiat on kunnossa. Joskus kirjaa lukiessani tuli vähän paha mielikin.. Tuon ajan eriarvoisuuskin näkyi kirjassa jonkin verran. Esimerkiksi pappilan rovasti oli arvostettava henkilö ja se myös näkyi muiden käyttäytymisessä. Eriarvoisuutta on vielä nykypäivänäkin, muttei ehkä niin paljon ja huomattavasti kuin tuohon aikaan.
Suosittelen kirjan lukemista jos Suomen historia kiinnostaa! Kirjalle täytyy antaa aika paljon aikaa, mutta ei se haittaa. Kirjan alku oli tosi mielenkiintoinen, mutta jotkut luvut kirjassa ovat vähän tylsiä eikä niissä tunnu tapahtuvan oikein mitään erityistä. Saa nähdä mitä muissa osissa tapahtuu, toivottavasti kesällä on aikaa lukea osat 2 ja 3!
torstai 25. huhtikuuta 2013
maanantai 22. huhtikuuta 2013
Maria: Johanna Sinisalo - Enkelten verta
No niin, vihdoinkin minäkin sain alotettua kirjan lukemisen, eipä tässä olekaan turhaa aikaa kun palautus on tiistaina ja nyt on jo sunnuntai... Eipä se mittään, eiköhän tämän ehdi lukemaan kun kirja ei onneksi ole kovin pitkä. Eli kirjan nimi on Enkelten verta ja sen on kirjoittanut Johanna Sinisalo. Kirja on ilmestynyt 2011, eli aika uusi kirja siis. En ole pitkään aikaan lukenut mitään kovin nykyaikaista ja realistista kirjaa, niin onpahan ainakin jotain vaihtelua.
Kirjan etukansi on musta ja siinä koukertelee harmaita savukiehkuroita. Kansi on muuten aika synkkä ja tylsä, mutta savukiehkuroiden lisäksi kannessa on kuva myös mehiläisestä, joka muuttaa kannen mielenkiintoisemman näköiseksi. Takakannen tekstin perusteella kirja kertoo mehiläisistä, eli kannen kuva ei olekaan ihan tuulesta temmattu. Kirja kertoo mehiläisten lisäksi Orvosta, jonka koko elämä koostuu mehiläisistä.Siis päähenkilö ei ole orpo, vaan joku mehiläishoitaja, jonka nimi on Orvo. Tai voihan se olla orpokin, ei sitä takakannen perusteella saa tietää. No joka tapauksessa tämä Orvo löytää mehiläispesän, jossa ei ole yhtään mehiläistä. Orvolla on Eero niminen poika, jolle tekstin perusteella tapahtuu jotain. Ja jotenkin mehiläisten katoaminen ja sen pojan kohtalo liittyy toisiinsa.. Jännittävää!! Siis oikeesti, voi se olla. Mutta jotenkin musta tuntuu, että takakannen teksti on kirjotettu kauheen dramaattisesti, kun siinä pohditaan että onko ihmiskunnan lähtölaskenta alkanut, kun suomalainen mehiläishoitaja löytää yhden tyhjän mehiläispesän.
Kirjaa selailemalla saa selville, että kirja koostuu tavallisista teksiosioista ja blogiteksteistä sekä blogitekstien kommenteista. Näyttää vähän hassulta kun ensin on ihan tavallista tekstiä ja sitten yhtäkkiä teksti vaihtuukin blogiksi. Saattaa tuntua vähän irralliselta lukea molempia tekstejä sekaisin, mutta ehkä siihen tottuu. Pitää varmaan alkaa lukemaan niin saan selville että tottuuko.
_________________________________________________________________________________
Sunnuntai-ilta ja kirjaa on jäljellä noin 50 sivua. Kyllä huomaa ettäolen käyttänyt koko päivän lukemiseen, ajatukset ei kulje yhtään ja olo on tosi hämmentynyt. Ja se taas johtuu vaan tuosta kirjasta.
Kirja on todella erilainen kuin luulin. Luulin että kirja kertoisi vain miehestä, joka on mehiläishoitaja ja jonka pojalle tapahtuu jotakin. No joo, kyllähän nuokin asiat pitävät paikkaansa, mutta todellisuudessa kirjassa tapahtuu paljon enemmän. Yksi kirjan henkilöistä on jonkinlainen eläinoikeusaktivisti, jonka blogia kirjan lukujen välistä löytyy. Olen päässyt kirjassa jo siihen vaiheeseen, että blogin kirjoittaja vaihtaa omalla nimellä kirjoittamansa blogin uuteen, anonyymiin blogiin. Samalla bloggin tekstit muuttuvat yhä kantaaottavammiksi, ja ainakin minulle tulee teksteistä ja niiden kommenteista jo paha olo. Toki olen itsekin sitä mieltä, että esim. tuotantoeläimiä kohdellaan huonosti, eivätkä eläimet ansaitse sellaista kohtelua. Kuitenkin tapa, jolla Johanna Sinisalon luoma henkilö puhuu eläinten oloista, on niin raju, raaka ja jopa niin yksityiskohtainen että oksettaa. Toki blogin ja varmaan koko kirjan tarkoitus on herättää ajatuksia ja saada lukija pohtimaan omia valintojaan, mutta olen kuitenkin hyvin yllättynyt että pelkän kirjan henkilön kirjoittamilla teksteillä, jotka ovat vain osa fiktiivistä tarinaa, voi olla niin suuri vaikutus. Mutta ehkä se johtuu enemmänkin siitä, että jotkut ihmiset oikeasti kirjoittavat tällaisia asioita ja on olemassa ihmisiä, jotka muuttavat näkemyksensä myös fyysisiksi teoiksi. Ja kyllähän sekin järkyttää, että niin rajuja kuvauksia eläinten huonoista elinoloista, kuin kirjassa on lueteltu, on oikeasti olemassa.
Kirja alkaa sillä, että se Orvo löytää yhden mehiläispesänsä autiona ja hylättynä, joka (ainakin kirjan mukaan, minä en tiedä mehiläisistä mitään) on mehiläisille epätyypillistä käyttäytymistä. Kun kritisoin kirjan takakantta liian dramaattisena siksi, että siinä mehiläisten katoaminen liitetään ihmiskunnan tuhoon, en selvästikään osannut odottaa sitä, mitä jo ensimmäisessä luvussa kerrotaan. Koko maailmaa ja varsinkin Pohjois-Amerikkaa vaivaa mehiläiskato, kun mehiläiset ovat kadonneet pesistään. Minusta se ei ensin edes kuulostanut kovin vakavalta, mutta muutaman luvun jälkeen ajattelen aivan toisin. Mehiläiset pölyttävät kasveja ja saavat näin mm. monet viljeltävät ruokakasvit hedelmöittymään. Ilman mehiläisiä lukemattomat ihmiset jäävät ilman ruokaa ja näkevät nälkää, koska kasvit eivät hedelmöity ja tuota satoa. Kauhistuttavinta siinä on se, että vain yhden lajin katoaminen maapallolta voisi todellisuudessakin johtaa valtavaan tuhoon. Ja koko ajan ilmastonmuutos jatkuu ja lajit kuolevat sukupuuttoon. Vaikka jonkun pienen hyönteisen katoaminen ei tuntuisikaan maailmanlopulta, ehkä pikemminkin helpotukselta, ihminen ei välttämättä ymmärrä, mitä vaikutuksia tuon lajin katoamisella voisi olla. Vaikka kirjassa ei ole vielä selitetty, miksi mehiläiset katoavat, olen kuitenkin aika varma, että jotenkin se on ihmisten vika. Siihen suuntaan kirja ainakin vaikuttaa olevan menossa.
Tähän mennessä kirja on siis tehnyt minuun paljon suuremman vaikutuksen kuin luulin sen tekevän. Kirjan tunnelma, joka tuntuu huokuvan luovuttamista ja maailman ankealta kuulostavaan tulevaisuuteen alistumista, masentaa ainakin minua. Onneksi kirjassa on sentään mielenkiintoinen juoni, johon voi keskittyä ja leikkiä, ettei huomaa rivien väliin piilotettua kritiikkiä ihmiskunnasta. Nyt minä vaan toivon, että kirja loppuu jotenkin onnellisemmin tai edes jotain toivoa tulevaan löytyisi, niin kirjasta jäisi kuitenkin ihan hyvä käsitys.
__________________________________________________________________________________
Nyt on sitten kirja luettu, aikataulussa pysyin vaikka ei olis kai tarvinnutkaan niin kiirehtiä kun palautusaikaa annettiin melkein viikko lisää... No ei haittaa, onpahan alta pois.
Enempää ajatuksia kirja ei oikein enää loppuvaiheessaan herättänyt, kaiken sain aika lailla pohdiskeltua jo tuohon ylemmäksi. En oikein osaa sanoa oliko loppu niinkään onnellinen, mutta ainakin mehiläisten katoamiselle löytyi selitys, vaikka se ei tainnutkaan olla kirjan päähenkilölle mieluisa. Pakko paljastaa että kyllähän se ihmisten vika oli, kuten olin ajatellutkin.
Vaikka alussa epäilin, että kirjan lukujen välissä olevat blogitekstit jotenkin vaikeuttaisivat kirjan lukemista ja siihen keskittymistä, niin ei kuitenkaan käynyt. Niiden ansiosta minusta itsestäni ainakin tuntui, että olisin lukijana koko ajan hieman edellä kirjan päähenkilöä, ja osasin aavistaa tulevaa niiden kautta paljon paremmin (en tiiä sitten että onko se hyvä asia...).
Kirjan "kiitosteksteissä" kerrotaan, että osa blogiteksteistä pohjautuu oikeisiin keskustelusivuilla käytyihin keskusteluihin. Tämä on masentavaa, mutta totta. On raskasta ajatella, että on ihmisiä, jotka ajattelevat kuten blogitekstien kirjoittaja, mutta yhtä pahalta tuntuu ajatella, että myös sellaisia ihmisiä on, jotka ajattelevat kuten tekstien fiktiiviset kommentoijat. Netissä ihmiset todella sanovat ihan mitä sattuu, kun nimimerkillä voi peittää henkilöllisyytensä eikä puheistaan yleensä jää kiinni.
Vaikka omat pohdintani kirjasta kuulostavatkin varmaan aika negatiivisilta, oli kirja silti lukemisen arvoinen. Kirjasta oppi paljon uutta ja se sai ajattelemaan asioita joita ei ennen ollut ajatellut. Ja vaikka kirja kuinka oli ankea yms. se oli kuitenkin hyvä! Ei kiva mutta hyvä, hyvin kirjoitettu ja sitä rataa. Kannattaa siis lukea, mutta vaikka kirja on aika lyhyt, se ei sitten todellakaan ole mitään kevyttä iltalukemista!
Kiitos ja kumarrus, se oli siinä! :)
Kirjan etukansi on musta ja siinä koukertelee harmaita savukiehkuroita. Kansi on muuten aika synkkä ja tylsä, mutta savukiehkuroiden lisäksi kannessa on kuva myös mehiläisestä, joka muuttaa kannen mielenkiintoisemman näköiseksi. Takakannen tekstin perusteella kirja kertoo mehiläisistä, eli kannen kuva ei olekaan ihan tuulesta temmattu. Kirja kertoo mehiläisten lisäksi Orvosta, jonka koko elämä koostuu mehiläisistä.Siis päähenkilö ei ole orpo, vaan joku mehiläishoitaja, jonka nimi on Orvo. Tai voihan se olla orpokin, ei sitä takakannen perusteella saa tietää. No joka tapauksessa tämä Orvo löytää mehiläispesän, jossa ei ole yhtään mehiläistä. Orvolla on Eero niminen poika, jolle tekstin perusteella tapahtuu jotain. Ja jotenkin mehiläisten katoaminen ja sen pojan kohtalo liittyy toisiinsa.. Jännittävää!! Siis oikeesti, voi se olla. Mutta jotenkin musta tuntuu, että takakannen teksti on kirjotettu kauheen dramaattisesti, kun siinä pohditaan että onko ihmiskunnan lähtölaskenta alkanut, kun suomalainen mehiläishoitaja löytää yhden tyhjän mehiläispesän.
Kirjaa selailemalla saa selville, että kirja koostuu tavallisista teksiosioista ja blogiteksteistä sekä blogitekstien kommenteista. Näyttää vähän hassulta kun ensin on ihan tavallista tekstiä ja sitten yhtäkkiä teksti vaihtuukin blogiksi. Saattaa tuntua vähän irralliselta lukea molempia tekstejä sekaisin, mutta ehkä siihen tottuu. Pitää varmaan alkaa lukemaan niin saan selville että tottuuko.
_________________________________________________________________________________
Sunnuntai-ilta ja kirjaa on jäljellä noin 50 sivua. Kyllä huomaa ettäolen käyttänyt koko päivän lukemiseen, ajatukset ei kulje yhtään ja olo on tosi hämmentynyt. Ja se taas johtuu vaan tuosta kirjasta.
Kirja on todella erilainen kuin luulin. Luulin että kirja kertoisi vain miehestä, joka on mehiläishoitaja ja jonka pojalle tapahtuu jotakin. No joo, kyllähän nuokin asiat pitävät paikkaansa, mutta todellisuudessa kirjassa tapahtuu paljon enemmän. Yksi kirjan henkilöistä on jonkinlainen eläinoikeusaktivisti, jonka blogia kirjan lukujen välistä löytyy. Olen päässyt kirjassa jo siihen vaiheeseen, että blogin kirjoittaja vaihtaa omalla nimellä kirjoittamansa blogin uuteen, anonyymiin blogiin. Samalla bloggin tekstit muuttuvat yhä kantaaottavammiksi, ja ainakin minulle tulee teksteistä ja niiden kommenteista jo paha olo. Toki olen itsekin sitä mieltä, että esim. tuotantoeläimiä kohdellaan huonosti, eivätkä eläimet ansaitse sellaista kohtelua. Kuitenkin tapa, jolla Johanna Sinisalon luoma henkilö puhuu eläinten oloista, on niin raju, raaka ja jopa niin yksityiskohtainen että oksettaa. Toki blogin ja varmaan koko kirjan tarkoitus on herättää ajatuksia ja saada lukija pohtimaan omia valintojaan, mutta olen kuitenkin hyvin yllättynyt että pelkän kirjan henkilön kirjoittamilla teksteillä, jotka ovat vain osa fiktiivistä tarinaa, voi olla niin suuri vaikutus. Mutta ehkä se johtuu enemmänkin siitä, että jotkut ihmiset oikeasti kirjoittavat tällaisia asioita ja on olemassa ihmisiä, jotka muuttavat näkemyksensä myös fyysisiksi teoiksi. Ja kyllähän sekin järkyttää, että niin rajuja kuvauksia eläinten huonoista elinoloista, kuin kirjassa on lueteltu, on oikeasti olemassa.
Kirja alkaa sillä, että se Orvo löytää yhden mehiläispesänsä autiona ja hylättynä, joka (ainakin kirjan mukaan, minä en tiedä mehiläisistä mitään) on mehiläisille epätyypillistä käyttäytymistä. Kun kritisoin kirjan takakantta liian dramaattisena siksi, että siinä mehiläisten katoaminen liitetään ihmiskunnan tuhoon, en selvästikään osannut odottaa sitä, mitä jo ensimmäisessä luvussa kerrotaan. Koko maailmaa ja varsinkin Pohjois-Amerikkaa vaivaa mehiläiskato, kun mehiläiset ovat kadonneet pesistään. Minusta se ei ensin edes kuulostanut kovin vakavalta, mutta muutaman luvun jälkeen ajattelen aivan toisin. Mehiläiset pölyttävät kasveja ja saavat näin mm. monet viljeltävät ruokakasvit hedelmöittymään. Ilman mehiläisiä lukemattomat ihmiset jäävät ilman ruokaa ja näkevät nälkää, koska kasvit eivät hedelmöity ja tuota satoa. Kauhistuttavinta siinä on se, että vain yhden lajin katoaminen maapallolta voisi todellisuudessakin johtaa valtavaan tuhoon. Ja koko ajan ilmastonmuutos jatkuu ja lajit kuolevat sukupuuttoon. Vaikka jonkun pienen hyönteisen katoaminen ei tuntuisikaan maailmanlopulta, ehkä pikemminkin helpotukselta, ihminen ei välttämättä ymmärrä, mitä vaikutuksia tuon lajin katoamisella voisi olla. Vaikka kirjassa ei ole vielä selitetty, miksi mehiläiset katoavat, olen kuitenkin aika varma, että jotenkin se on ihmisten vika. Siihen suuntaan kirja ainakin vaikuttaa olevan menossa.
Tähän mennessä kirja on siis tehnyt minuun paljon suuremman vaikutuksen kuin luulin sen tekevän. Kirjan tunnelma, joka tuntuu huokuvan luovuttamista ja maailman ankealta kuulostavaan tulevaisuuteen alistumista, masentaa ainakin minua. Onneksi kirjassa on sentään mielenkiintoinen juoni, johon voi keskittyä ja leikkiä, ettei huomaa rivien väliin piilotettua kritiikkiä ihmiskunnasta. Nyt minä vaan toivon, että kirja loppuu jotenkin onnellisemmin tai edes jotain toivoa tulevaan löytyisi, niin kirjasta jäisi kuitenkin ihan hyvä käsitys.
__________________________________________________________________________________
Nyt on sitten kirja luettu, aikataulussa pysyin vaikka ei olis kai tarvinnutkaan niin kiirehtiä kun palautusaikaa annettiin melkein viikko lisää... No ei haittaa, onpahan alta pois.
Enempää ajatuksia kirja ei oikein enää loppuvaiheessaan herättänyt, kaiken sain aika lailla pohdiskeltua jo tuohon ylemmäksi. En oikein osaa sanoa oliko loppu niinkään onnellinen, mutta ainakin mehiläisten katoamiselle löytyi selitys, vaikka se ei tainnutkaan olla kirjan päähenkilölle mieluisa. Pakko paljastaa että kyllähän se ihmisten vika oli, kuten olin ajatellutkin.
Vaikka alussa epäilin, että kirjan lukujen välissä olevat blogitekstit jotenkin vaikeuttaisivat kirjan lukemista ja siihen keskittymistä, niin ei kuitenkaan käynyt. Niiden ansiosta minusta itsestäni ainakin tuntui, että olisin lukijana koko ajan hieman edellä kirjan päähenkilöä, ja osasin aavistaa tulevaa niiden kautta paljon paremmin (en tiiä sitten että onko se hyvä asia...).
Kirjan "kiitosteksteissä" kerrotaan, että osa blogiteksteistä pohjautuu oikeisiin keskustelusivuilla käytyihin keskusteluihin. Tämä on masentavaa, mutta totta. On raskasta ajatella, että on ihmisiä, jotka ajattelevat kuten blogitekstien kirjoittaja, mutta yhtä pahalta tuntuu ajatella, että myös sellaisia ihmisiä on, jotka ajattelevat kuten tekstien fiktiiviset kommentoijat. Netissä ihmiset todella sanovat ihan mitä sattuu, kun nimimerkillä voi peittää henkilöllisyytensä eikä puheistaan yleensä jää kiinni.
Vaikka omat pohdintani kirjasta kuulostavatkin varmaan aika negatiivisilta, oli kirja silti lukemisen arvoinen. Kirjasta oppi paljon uutta ja se sai ajattelemaan asioita joita ei ennen ollut ajatellut. Ja vaikka kirja kuinka oli ankea yms. se oli kuitenkin hyvä! Ei kiva mutta hyvä, hyvin kirjoitettu ja sitä rataa. Kannattaa siis lukea, mutta vaikka kirja on aika lyhyt, se ei sitten todellakaan ole mitään kevyttä iltalukemista!
Kiitos ja kumarrus, se oli siinä! :)
Jyry: Erkka Filander - Heräämisen valkea myrsky
Kirjan nimi voi vaikuttaa hieman oudolta, mutta tätä ehkä selkeyttää se, että kyse on runokokoelmasta. Tekijä siis on Erkka Filander ja julkaisuvuosi on 2013. Kirja on siis aivan juuri julkaistu.
Kirjan valinta itsessään oli sattumaa, sillä pyysin isääni suosittelemaan jotain runoteosta, jonka voisin tälle äidinkielen kurssille lukea. Runokirjan lukemisen olin kuitenkin jo aikaisemmin päättänyt, sillä runoteokset ovat upeita ja niitä tulee luettua liian vähän, vaikka ne tavallaan olisivatkin lyhyitä luettavia, jotka vievät ajatukset pois ja rentouttavat. Halusin myös ehkä jotain erilaista, vaikka olisihan se Seitsemän veljestä tai Tuntematon sotilas olleet hieno klassikkovalinta, mutta tuntuisi jotenkin tylsältä lukea joku tavallinen suomalainen klassikko, kun ehkä kaipaa jotain hieman modernia ja vähemmän realistista luettavaa.
Kirjan juonesta en mene sanomaan mitään, sillä runokirjassa sitä tuskin on, hieman vilkuilin tuota, mutta jätän lukemisen sitten hieman myöhempään. Sen olen kuullut etukäteen että teoksessa käsitellään nuoruutta. Kirjoittajakin on hyvin nuori eli syntynyt vuonna 1993.
Kirjan ulkoasu on oikein upea, aivan kuin usein runokirjoissa kansiin on panostettu. Oikeastaan kaikista kirjoista esteettisimpiä ovat runokirjat. Niiden ulkoasu usein antaa viitteitä siitä, mitä sisältä kenties löytyy. Ne aivan kuin heijastaisivat olemuksensa ja merkityksensä ulkokansiin näyttäen upeimman puolensa.
Liitän tähän vielä Erkka Filanderin haastattelun yle areenasta
Linkki Filanderin haastatteluun
Filanderin runoteos edustaa modernia runoutta, siinä ei ole välitetty loppusoinnuista tai runomitoista, vaan kieli soljuu eteenpäin virtaavan veden lailla. Kirjassa onkin paljon vettä ja kielikuvia vedestä: "puhaltelit suihkulähteitä ilmaan, kiipesit//omenapuuta valon ja oksan solmuun", "näemme veden kulkevan täynnä//polvistunutta hiljaisuutta." Kieli on muutenkin hyvin surrealistista ja kiemuraista, sekä sisältää paljon kielikuvia. Kielikuvien runsaus oikeastaan alkaa melkeinpä ärsyttää, kun kirjassa ei muuta olekaan, mutta silti lukukokemus on jollakin tavalla maaginen.
Sanoin aikaisemmin että kirjassa käsitellään paljon nuoruutta. Sitä on hyvin paljon, mutta tulee mieleen myös omanlaisensa ränsistyneisyys ja hylättyjen paikkojen ja aikojen kaipuu, ehkä se onkin nuoruutta. Varsinkin seuraavasta tulee mieleen hylätty paikka joka on joskus ollut täynnä elämää: "Oksien alta kerään talvehtineen puutarhatuolin//jonka ruoho luovuttaa vastentahtoisesti//aivan kuin sen tyhjällä penkillä vielä joku istuisi."
Hienona esimerkkinä teoksen kielikuvista on osaksi personifikaatio ja osaksi :"Iho juo aurinkoa ja tulee punaiseksi humalastaan", sen sijaan että olisi kirjoitettu: "iho ruskettui", kirjoitettiin jännittävä näkemys ruskettumisesta.
Luonto näyttelee suurta osaa tässä teoksessa. Aivan kuten edellisistäkin otteista näkee. Teoksesta välittyy luonnon rauhaisuus ja yleinen tunnelma josta runon minäkertoja usein nauttii jonkun kanssa: "Asetat arkkitehtuurisi metsälle://valitset pylväät, valjastat//silmääsi muotoutuvat kujat,//mutta tietyssä valossa//metsä asettaa rajansa sinulle." Uskon että teoksen hiljaisuus ja upea tunnelma säilyvät luonnon kuvauksen, soljuvan veden ja myös tämän henkilön takia, teoksesta ei välity kuvaa suurkaupunkien melskeestä tai suurista ihmismassoista, vaan luonnosta nautitaan jonkun kanssa.
Kirjan valinta itsessään oli sattumaa, sillä pyysin isääni suosittelemaan jotain runoteosta, jonka voisin tälle äidinkielen kurssille lukea. Runokirjan lukemisen olin kuitenkin jo aikaisemmin päättänyt, sillä runoteokset ovat upeita ja niitä tulee luettua liian vähän, vaikka ne tavallaan olisivatkin lyhyitä luettavia, jotka vievät ajatukset pois ja rentouttavat. Halusin myös ehkä jotain erilaista, vaikka olisihan se Seitsemän veljestä tai Tuntematon sotilas olleet hieno klassikkovalinta, mutta tuntuisi jotenkin tylsältä lukea joku tavallinen suomalainen klassikko, kun ehkä kaipaa jotain hieman modernia ja vähemmän realistista luettavaa.
Kirjan juonesta en mene sanomaan mitään, sillä runokirjassa sitä tuskin on, hieman vilkuilin tuota, mutta jätän lukemisen sitten hieman myöhempään. Sen olen kuullut etukäteen että teoksessa käsitellään nuoruutta. Kirjoittajakin on hyvin nuori eli syntynyt vuonna 1993.
Kirjan ulkoasu on oikein upea, aivan kuin usein runokirjoissa kansiin on panostettu. Oikeastaan kaikista kirjoista esteettisimpiä ovat runokirjat. Niiden ulkoasu usein antaa viitteitä siitä, mitä sisältä kenties löytyy. Ne aivan kuin heijastaisivat olemuksensa ja merkityksensä ulkokansiin näyttäen upeimman puolensa.
Liitän tähän vielä Erkka Filanderin haastattelun yle areenasta
Linkki Filanderin haastatteluun
Filanderin runoteos edustaa modernia runoutta, siinä ei ole välitetty loppusoinnuista tai runomitoista, vaan kieli soljuu eteenpäin virtaavan veden lailla. Kirjassa onkin paljon vettä ja kielikuvia vedestä: "puhaltelit suihkulähteitä ilmaan, kiipesit//omenapuuta valon ja oksan solmuun", "näemme veden kulkevan täynnä//polvistunutta hiljaisuutta." Kieli on muutenkin hyvin surrealistista ja kiemuraista, sekä sisältää paljon kielikuvia. Kielikuvien runsaus oikeastaan alkaa melkeinpä ärsyttää, kun kirjassa ei muuta olekaan, mutta silti lukukokemus on jollakin tavalla maaginen.
Sanoin aikaisemmin että kirjassa käsitellään paljon nuoruutta. Sitä on hyvin paljon, mutta tulee mieleen myös omanlaisensa ränsistyneisyys ja hylättyjen paikkojen ja aikojen kaipuu, ehkä se onkin nuoruutta. Varsinkin seuraavasta tulee mieleen hylätty paikka joka on joskus ollut täynnä elämää: "Oksien alta kerään talvehtineen puutarhatuolin//jonka ruoho luovuttaa vastentahtoisesti//aivan kuin sen tyhjällä penkillä vielä joku istuisi."
Hienona esimerkkinä teoksen kielikuvista on osaksi personifikaatio ja osaksi :"Iho juo aurinkoa ja tulee punaiseksi humalastaan", sen sijaan että olisi kirjoitettu: "iho ruskettui", kirjoitettiin jännittävä näkemys ruskettumisesta.
Luonto näyttelee suurta osaa tässä teoksessa. Aivan kuten edellisistäkin otteista näkee. Teoksesta välittyy luonnon rauhaisuus ja yleinen tunnelma josta runon minäkertoja usein nauttii jonkun kanssa: "Asetat arkkitehtuurisi metsälle://valitset pylväät, valjastat//silmääsi muotoutuvat kujat,//mutta tietyssä valossa//metsä asettaa rajansa sinulle." Uskon että teoksen hiljaisuus ja upea tunnelma säilyvät luonnon kuvauksen, soljuvan veden ja myös tämän henkilön takia, teoksesta ei välity kuvaa suurkaupunkien melskeestä tai suurista ihmismassoista, vaan luonnosta nautitaan jonkun kanssa.
sunnuntai 14. huhtikuuta 2013
Tervetuloa blogiin - tästä saat ohjeet!
Kun kirjoitat ensimmäisen tekstisi blogiin, valitse uusi teksti. Laita tekstin otsikoksi oma etunimesi ja lukemasi kirjan ja kirjan kirjoittajan nimi (esim. Marja: Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä). Aloita ensimmäinen tekstisi kertomalla kirjoittajan nimi ja kirjan julkaisuvuosi. Samalla kannattaa kirjoittaa, millaisia mielikuvia takakansiteksti, kannen kuva ja mahdolliset ennakkotietosi kirjasta herättävät? Miksi valitsit kyseisen teoksen ja mitä siltä odotat. Tarkoituksenasi ei ole kirjoittaa juonireferaattia, vaikka sinun kannattaakin kertoa hieman, mistä kirja kertoo, jotta tekstiäsi ja ajatuksiasi on helpompi seurata. Blogin kirjoittamisen tärkein tavoite on kuitenkin kirjoittaa niistä ajatuksista, joita lukemasi kirja herättää, esimerkiksi miltä kirjan kuvailema yhteiskunta vaikuttaa, toimisitko itse toisella tavalla kuin kirjan päähenkilö, onko tapahtumien kulku kirjoitettu ymmärrettävästi, pidätkö ylipäätään lukemastasi vai et, mikä nykyelämän ilmiö havainnoistasi tulee mieleen ja miksi, miksi teoksen tunteminen on hyödyllistä tai turhaa nykysuomalaiselle jne. Kerro mielipiteitäsi, pohdi, arvioi, arvele, perustele tms.
Jos luet runoutta, voit miettiä esimerkiksi, mitä aiheita ja teemoja runoissa käsitellään, millainen on runojen tunnelma (mistä se syntyy) ja millaista kieltä runoissa käytetään. Mihin erityisesti runoilijan runot nojaavat (monimuotoisiin kielikuviin, tuokiokuviin, tunnelman luomiseen jne.)? Millaisia runon puhujia kokoelmassa on (onko puhujissa jotain yhtäläisyyksiä)? Mikä kiinnittää sinun huomiosi? Kerro mielipiteitäsi, arvioi, arvele, perustele, pohdi...
Kun jatkat lukupäiväkirjaasi blogiin, muokkaa aloittamaasi tekstiä ja julkaise se uudelleen (päivitä). Muista kirjoittaa jokaisen kirjoittamasi tekstin yhteyteen oma etunimesi (oli kyseessä sitten oma lukupäiväkirjasi tai kommentti toisen blogiin). Luettuja kirjoja käsitellään oppitunneilla ti 21.5., jolloin kirjat pitää olla luettu ja lukupäiväkirjat kirjoitettu.
Jos luet runoutta, voit miettiä esimerkiksi, mitä aiheita ja teemoja runoissa käsitellään, millainen on runojen tunnelma (mistä se syntyy) ja millaista kieltä runoissa käytetään. Mihin erityisesti runoilijan runot nojaavat (monimuotoisiin kielikuviin, tuokiokuviin, tunnelman luomiseen jne.)? Millaisia runon puhujia kokoelmassa on (onko puhujissa jotain yhtäläisyyksiä)? Mikä kiinnittää sinun huomiosi? Kerro mielipiteitäsi, arvioi, arvele, perustele, pohdi...
Kun jatkat lukupäiväkirjaasi blogiin, muokkaa aloittamaasi tekstiä ja julkaise se uudelleen (päivitä). Muista kirjoittaa jokaisen kirjoittamasi tekstin yhteyteen oma etunimesi (oli kyseessä sitten oma lukupäiväkirjasi tai kommentti toisen blogiin). Luettuja kirjoja käsitellään oppitunneilla ti 21.5., jolloin kirjat pitää olla luettu ja lukupäiväkirjat kirjoitettu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)