Kirjan nimi voi vaikuttaa hieman oudolta, mutta tätä ehkä selkeyttää se, että kyse on runokokoelmasta. Tekijä siis on Erkka Filander ja julkaisuvuosi on 2013. Kirja on siis aivan juuri julkaistu.
Kirjan valinta itsessään oli sattumaa, sillä pyysin isääni suosittelemaan jotain runoteosta, jonka voisin tälle äidinkielen kurssille lukea. Runokirjan lukemisen olin kuitenkin jo aikaisemmin päättänyt, sillä runoteokset ovat upeita ja niitä tulee luettua liian vähän, vaikka ne tavallaan olisivatkin lyhyitä luettavia, jotka vievät ajatukset pois ja rentouttavat. Halusin myös ehkä jotain erilaista, vaikka olisihan se Seitsemän veljestä tai Tuntematon sotilas olleet hieno klassikkovalinta, mutta tuntuisi jotenkin tylsältä lukea joku tavallinen suomalainen klassikko, kun ehkä kaipaa jotain hieman modernia ja vähemmän realistista luettavaa.
Kirjan juonesta en mene sanomaan mitään, sillä runokirjassa sitä tuskin on, hieman vilkuilin tuota, mutta jätän lukemisen sitten hieman myöhempään. Sen olen kuullut etukäteen että teoksessa käsitellään nuoruutta. Kirjoittajakin on hyvin nuori eli syntynyt vuonna 1993.
Kirjan ulkoasu on oikein upea, aivan kuin usein runokirjoissa kansiin on panostettu. Oikeastaan kaikista kirjoista esteettisimpiä ovat runokirjat. Niiden ulkoasu usein antaa viitteitä siitä, mitä sisältä kenties löytyy. Ne aivan kuin heijastaisivat olemuksensa ja merkityksensä ulkokansiin näyttäen upeimman puolensa.
Liitän tähän vielä Erkka Filanderin haastattelun yle areenasta
Linkki Filanderin haastatteluun
Filanderin runoteos edustaa modernia runoutta, siinä ei ole välitetty loppusoinnuista tai runomitoista, vaan kieli soljuu eteenpäin virtaavan veden lailla. Kirjassa onkin paljon vettä ja kielikuvia vedestä: "puhaltelit suihkulähteitä ilmaan, kiipesit//omenapuuta valon ja oksan solmuun", "näemme veden kulkevan täynnä//polvistunutta hiljaisuutta." Kieli on muutenkin hyvin surrealistista ja kiemuraista, sekä sisältää paljon kielikuvia. Kielikuvien runsaus oikeastaan alkaa melkeinpä ärsyttää, kun kirjassa ei muuta olekaan, mutta silti lukukokemus on jollakin tavalla maaginen.
Sanoin aikaisemmin että kirjassa käsitellään paljon nuoruutta. Sitä on hyvin paljon, mutta tulee mieleen myös omanlaisensa ränsistyneisyys ja hylättyjen paikkojen ja aikojen kaipuu, ehkä se onkin nuoruutta. Varsinkin seuraavasta tulee mieleen hylätty paikka joka on joskus ollut täynnä elämää: "Oksien alta kerään talvehtineen puutarhatuolin//jonka ruoho luovuttaa vastentahtoisesti//aivan kuin sen tyhjällä penkillä vielä joku istuisi."
Hienona esimerkkinä teoksen kielikuvista on osaksi personifikaatio ja
osaksi :"Iho juo aurinkoa ja tulee punaiseksi humalastaan", sen sijaan
että olisi kirjoitettu: "iho ruskettui", kirjoitettiin jännittävä näkemys ruskettumisesta.
Luonto näyttelee suurta osaa tässä teoksessa. Aivan kuten edellisistäkin otteista näkee. Teoksesta välittyy luonnon rauhaisuus ja yleinen tunnelma josta runon minäkertoja usein nauttii jonkun kanssa: "Asetat arkkitehtuurisi metsälle://valitset pylväät, valjastat//silmääsi muotoutuvat kujat,//mutta tietyssä valossa//metsä asettaa rajansa sinulle." Uskon että teoksen hiljaisuus ja upea tunnelma säilyvät luonnon kuvauksen, soljuvan veden ja myös tämän henkilön takia, teoksesta ei välity kuvaa suurkaupunkien melskeestä tai suurista ihmismassoista, vaan luonnosta nautitaan jonkun kanssa.
Tuleeko tähän jatkoa?
VastaaPoista