Eemeli: Waltari Mika: ihmiskunnan Viholliset

Terves tämä on vähän myöhässä mutta kirjotellaas kuitenkin.

Kirjan valitisin koska en halunnut lukea mitään "perus Oksasata" tai muuta mielestäni tylsää suomalaista kirjaa. Valintaani vaikutti myöskin se, että Sinuhe Egyptiläinen on ainoa suomalainen aikuistenromaani jonka olen saanut luettua.
Odotuksissa oli Sinuhen kaltainen historiasta kertova tarina.


Kirjan juoni näyttää kevyesti pohjautuvan Kristinuskon tuloon antiikin Roomaan, mihin kirjan nimikin Perustuu, Kristittyjä pidettiin ihmiskunnan vihollisina. Kirjassa oli myös joitain Uuden testamentin tapahtumia, joita Waltari kuvaa omasta näkökulmastaan. Kirjan loppupuolella muumoassa Keefas niminen mies kertoo kirjan Päähenkilölle Minutus Jeesus Nasaretilaisen tulosta maanpäälle.

Päähenkilö Minutus on ateisti, hän on kirjassa käytännönläheninen ja epärunollinen hahmo, tämä käy ilmi siitä ettei hän suostu esimerkiksi ottamaan kantaa Keisari Neron laulutaitoihin vedoten omaan musikaalisuudettomuuteensa. Hän kuvaa elämänsä vaiheita hieman muistelevaan sävyyn. Minutuksen elämään Waltari syytää naisia enemmän ja vähemmän, ja nämä kaikki vievät häntä kuin pässiä narussa, Minutuksen tajuamatta mitään.

Minutuksen naissuhteet heijastavat myös hieman hänen suhdettaan isäänsä Markukseen, joka oli kirjan alussa näkyväkin hahmo.

Kirjan erikoisuuteen lisänsä toivat myös erilaiset seksuaalisuudet joita kirjassa vilisi. On suorastaan outoa, että kirjan aikakaudella kirjoihin saattoi laittaa homoseksuaalisuutta, pedofiliaa, zoofiliaa ja transeksuaalejakin. Tietenkin kyseiset on voitu sensuroida alkuperäsiestä verisoista, mene ja tiedä.

Kirjan yleisiksi teemoiksi jäivät Vallanhimo, turmeltuminen, Uskomisen mystiikka ja sen herättämä pelko. Kirja oli tiilen kokoinen järkäle historiallista romaania, jonka kanssa sai kahlata monta iltaa, välillä uskonnollinen pohdinta oli kuitenkin mukaansatempaavaa, mutta saattoi silti lähinnä rikkoa kirjan mukaansatempaavuutta.

Mika Waltari; Ihmiskunnan Vholliset.

@Eemeli Sova

Henrik: Arto Paasilinna - Ulvova mylläri

 No voisihan sitä tässä vaikka aloittaa tän blogin kirjoitusta pikkuhiljaa - näin puoli kahdelta yöllä.
Kirjan on kirjoittanut siis Agatha Christie. Painokseni on vuodelta 1995, mutta alunperin kirja julkaistiin vuonna, katotaas... 1963. Takakansitekstiä ja kansikuvaa katsoen kirja vaikuttaa nerokkaalta salapoliisiromaanilta, vaikka nimi ja kelloteema eivät vaikuttaneetkkaan aluksi yhtään jännältä. Nyt kun olen aloittanut lukemaan, täytyy sanoa että on ne kellot sittenkin ihan jänniä! Äiti ehdotti tätä kirjaa ja minulle kelpasi koska se on Hercule Poirot -kirja; Hercule Poirot -romaanit ovat käsittääkseni jänniä.                                Tässä kokemukseni kirjasta viime maanantaihin saakka:
Aluksi en ollut vaikuttunut. Tarina alkaa hyvin tyypilliseen tapaan: Nainen löytää ruumiin toimittaessaan arkisia asioitaan ja alkaa kirkua.Poliisi tarkastaja kuulustelee Sheila Webbiä, ruumiin löytäjää, ja Pebmarshia, sokeaa naista jonka talossa ruumis on. Myönnetään, että tähän mennessä tarina on onnistunut tunnelman ja "universumin" luomisessa. Tarina käy mystisemmäksi, kun se mitä sokea Pebmarsh sanoo on ristiriidassa sen kanssa mitä aiemmin kuultiin ja nähtiin. Nyt olen kiinnostunut!
Koska ohjeessa lukee, että minun pitää analysoida kirjan kuvaamaa yhteiskuntaa, niin analysoidaan sitten: Se vaikuttaa ihan normaalilta brittiläiseltä yhteiskunnalta. Vau.
Dialogi ja kolmannen persoonan proosa on erotettu toisistaan monesti aika oudosti ja sattumanvaraisesti, mutta se oikeastaan toimii, eikä juuri vaikeuta lukemista. Toisinaan on kyllä hankala saada selvää kuka puhuu, mutta se selviää aina pian. Kirja vaikuttaisi kyllä kärsivän jokseenkin kehnosta käännöksestä.                Esim. "Hardcastle ei löytänyt sanoja" on anglismi, ja "Muuten muistaessani" kuulostaa muuten vaan todella kömpelöltä.
 Hyvää yötä.

....Kellot ei kelvannut, joten täytyy lukea toinen kirja. Jollakin ilveellä sain aikaa tämän viikon loppuun; odotin että olisi jo kerta kaikkiaan liian myöhäistä. (Lukeekohan kukaan oppilas enää tätä blogia? Ftkuhgbdroiäo.) Luen Arto Paasilinnan "Ulvova mylläri" -kirjan. No onkos se tarpeeksi suomalainen sitten? Alkuperäinen painos julkaistiin näköjään jo vuonna 1981. Kansikuva herättää mielikuvia ihmissusi- ja hirviötarinoista. En tiedä, onko kannessa olevan miehen tarkoitus näyttää ihmissudelta tai miltään hirviöltä, mutta siltä se vain näyttää. Olen kuullut että kyseessä on hauska kirja, ja tämä tieto yhdistettynä takakansitekstiin herätti mielenkiintoni. Takakannessa vielä sanotaan että teoksessa Paasilinnan viekas huumori ja rehevä kuvaus ovat parhaimmillaan. Vaikuttaa siltä, että tiedossa on mielenkiintoinen, huumorilla höystetty tarina. Lisäksi miljöönä on näköjään maaseutu. Vasara. Valitsin kirjan koska äiti ehdotti ja pälä ja pälä ja...

Kirja aloittaa siitä kuinka Gunnar Huttunen muuttaa myllyyn pohjoissuomalaiseen kylään. Päähenkilön tausta on vielä jätetty hyvin hämäräksi ja kyseenalaiseksi. Koko henkilö on hämärä ja kyseenalainen; eipäilyttää puhuuko hän totta ja Gunnaria vaivaa jokin... liittyen tietysti hänen menneisyyteensä. Hänellä on vaiheita jolloin hän tulee toimeen kyläläisten kanssa ja on iloinen, ja sitten on vaiheita jolloin ei, ja hänen olotilansa näissä vaiheissä käy ilmeisesti äärimmäisemmiksi ajan myötä. Kirjan yhteiskunta vaikuttaa tavalliselta vanhanaikaiselta suomalaiselta maaseutuyhteiskunnalta. Ajankohtana on ilmeisesti Suomen sotien jälkeinen aika. Tapahtumien kulku on enimmäkseen ymmärrettävää, lukuunottamatta outoja (vanhoja) sanoja kuten "viita", ja joitain hämäriä ilmauksia, kuten ilmauksia jotka voi tulkita useammalla tavalla, mutta joista ei ole vaikea arvata mitä tarkoitetaan. Kieli on vain liian värikästä minulle, sitä se on. ^ ^; Se on minulle kaksiteräinen miekka. Pidän siitä miten värikästä ja tunnelmallista kirjan teksti on, vaikka lukeminen hidastuukin siihen että pitää miettiä mitä joku ilmaisu tarkoittaa. Tai sitten minulla on -aivan- väärä lukutyyli, mikä on myös täysin totta. Tarina on mielenkiintoinen ja tunnelmallinen, ja sen universumiin voisi vaikka uppoutua.
 Kohta jossa kerrottiin kuinka Gunnar kokosi kuoliaaksi palaneen vaimonsa luut kasaan haravalla tai jotain entisen -palaneen- myllynsä tuhkasta oli vähän kauhistuttava; en odottanut moista synkkyyttä, mutta toisaalta pidän sellaisesta. Héhé. Mielestäni kirja ei ole vielä ollut hirvittävän huvittava, vaikka jokunen kohta huvitti hyvin lievästi, joskus vain kun sitä mietti. Joka tapauksessa pidin ensimmäisestä luvusta. Kirja on onnistunut luomaan mukavan suomalaisen maaseutu-universumin jossa ihmiset puhuvat murteella, ja jossa on tunnelmaa ja väriä, kiitos taidokkaan kuvailun.

Gunnarin mylly melkein tuhoutuu tulvan takia, ja hänelle tulee kiire pelastaa se. Hänelle tarjotaan apua, mutta Gunnar ei huoli sitä. Itse olisin huolinut, mutta Gunnarin jääräpäisyys oli ymmärrettävää, sillä hän oli varmaan paniikissa. Todella paljon outoja sanoja tässä luvussa. Oli todella vaikea aluksi hahmottaa mitä tapahtuu, kun ei tiedä mikä on "vesiruuhi". Kirjassa on tullut vastaan pari hauskaa vistsiä, mutta kirja ei vaikuttaisi olevan ollenkaan se komedia jota odotin. Eipä sillä, ei sen tarvitse olla. Kirja on oikein hyvä tälläisena. Seuraavassa luvussa Huttusen luona tulee käymään viehättävä nainen, virka-asioissa tosin. Huttusen tunteet tätä kohtaan käyvät selväksi joskus epäsuorasti, mikä on mukavaa, ja niihin on helppo samaistua, koska toimisin varmaan itse samalla tavalla. Kuvailu on todellä hyvää, ja tunnelma vielä parempi. Tätä lukua oli helppo lukea, vaikka onkin hankala sanoa, mitä nainen tarkoitti, kun sanoi/ajatteli (en muista) " Voi hyvä luoja..." Ehkä sen oli tarkoitus olla hämärä. ...Joo, niin se varmaan on. Mielenkiintoinen tarina, kyllä.

Julia: Maritta Lintunen - Sydänraja

En tosiaankaan tiedä miksi päädyin näin umpisuomalaiseen isänmaaihannointia täynnä olevaan kirjaan, jonka nimikin on ällön imelä. Yleensä välttelen tämänkaltaisia, vähän lapsellisen oloisia kirjoja, mutta nyt sain onneksi huomata olevani väärässä. Kirjan juoni kulki sujuvasti eteenpäin ja kirjakin osoittautui mielenkiintoiseksi, tosin muutaman liiallisen kliseisen henkilön ja tapahtuman siitä olisi saanut jättää omasta mielestäni pois. Ei tungeta niitä kaljamahaisia keski-ikäisiä verkkarimiehiä ihan joka paikkaan, jooko?

Kirjan nimi, Sydänraja, tarkoittaa muuten ääri-isänmaallista tiukkaa kuria pitävää järjestöä, jolla on melkoisen arveluttavat tavoitteet, ja jolla on hyvin suuri merkitys kirjan tapahtumissa. Kyseinen järjestö on onneksi ihan fiktiivinen :)

Kirjan idea on siis se, että 17vee Ronja, joka on saanut superboheemin luonnonlapsi-vapaakasvatuksen, löytää vintiltään isän halveksumat ja piilottamat enonsa sota-aikaiset muistelmat. Ronja ihastuu heti kirjoituksiin Otto-isoenonsa jännitävästä elämästä armeijan vakoojana Karjalassa ja alkaa vaalia samoja isänmaallisisa ihanteita kuin isoenonsa. Pikkuhiljaa Otosta ja hänen traagisesta elämästään muodostuu Ronjalle pakkomielle ja hän vaihtaa sukunimensä, käy armeijan ja alkaa tuntea vetoa "kotikonnuilleen" Karjalaan. Sitten alkaa hieman sekava ja kertojasta toiseen pomppiva tapahtumasarja, jossa Sydänrajan todellinen tavoite alkaa paljastua: oikoa historia oman edun mukaiseksi keinoja kaihtamatta. Tapahtumien ja varsinkin nelikymppisen autokuski Pöllän ansiosta Ronja alkaa löytää oman itsensä, jonka hän on kadottanut Oton muistelmiin, ja alkaa kyseenalaistaa Sydänrajan motiiveja ja toimintaa.

Kokonaisuutena kirja muodostaa sopivan sekavan kokonaisuuden, josta ei ole ihan täysin kärryillä lukemisen jälkeenkään. Sydänraja kertoo yhdessä kirjassa monen ihmisen kohtalon, jotka kaikki vaikuttavat toisiinsa suuremmalla, tai pienemmällä tavalla. Se saa ajattelemaan ja kunnioittamaan sota-aikana käytyä taistelua omasta maasta, ja kyseenalaistamaan sopivasti auktoriteettejä. Kirjan tapahtumat olisivat voineet edetä hieman hitaammallakin tempolla ja kirja olisi voinut olla hiukan todenmukaisempi, sillä moni asia oli viety niin äärimmilleen, että tuntui, kuin kirjoittaja olisi pitänyt lukijaa hiukan naiivina. Kirja sopisi varmasti paremmin hieman nuoremmille lukijoille, sillä loppuratkaisu jättää avoimeksi niin monta asiaa, että oikein ärsyttää! Loppuratkaisu oli kuitenkin myös todella yllättävä, vaikken itse siitä oikein tykännytkään. :)

Katriina: Laura Lindstedt - Sakset

Menin kirjastoon ja etsin eri vaihtoehtoja luettavaksi. Lopulta lähdin neljän kirjan kanssa tallustamaan kotiin. Tutkiskelin kirjojen takakansia ja päädyin Sakset nimiseen teokseen, joka kertoo äidin ja adoptiolapsen suhteesta. Aiemmin en ollut kyseisestä kirjasta kuullut, mutta luultavasti odotettavissa on koskettava tarina. Kirjan alussa päähenkilönä oleva nainen kuvailee arkea uuden perheenjäsenensä kanssa sekä kertoo päätöksestään hakea adoptiolasta. Teoksen on kirjoittanut Laura Lindstedt ja se julkaistiin vuonna 2007.

Kirja vei heti mukanaan. Tarina on todella eteenpäin menevää sekä kieli kuvailevaa koko ajan. Välillä tosin jopa tuntuu, ettei perässä pysy. Kertojana toimii työelämässä oleva yksinelävä nainen, joka pärjää urallaan hyvin. Hän haluaa adoptiolapsen Kiinasta. Kirjan mennessä eteenpäin nainen kertoo vuorotellen arkielämästään lapsensa kanssa sekä hakuprosessista. Välillä nämä aiheet menevät vähän sekaisin, ja on palattava tarkistamaan taaksepäin, ettei ole hypännyt sivuja yli. Hakuprosessista kerrottaessa saa vaikutelman, että se on erittäin vaikeaa ja tarkkaa. Nainen kertoo siitä jopa hieman sarkastisesti. Nimittäin hän kuvailee vaihe vaiheelta pitkää ja uuvuttavaa ajanjaksoa hakuprosessin aikana. Täytyi täytellä satoja papereita, käydä haastatteluissa sekä ottaa kotiinsa tarkastajia. Sitten kahden vuoden jälkeen vihdoin, kun kaikki oli valmista, pääsi nainen hakemaan unelmiensa lapsen Kiinasta. Kaikki ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Nimittäin ei olekaan niin helppo rakastaa aivan tuntematonta lasta. Kun he pääsevät Suomeen ja aloittavat uuden elämänsä, syntyy mutkia matkaan. Tytär ei osoita minkäänlaisia tunteita ja vaikka äiti yrittää kaikkensa ei yhteyttä synny. Tässä kohtaa nainen kritisoi yhteiskunnallisia oloja. Jos pariskunta päättää hankkia lapsen luonnollisesti, he saavat paljon tukea. Seurataan äidin ja sikiön vointia säännöllisin väliajoin ja lapsen syntymän jälkeenkin on neuvolakäyntejä. Mutta jos haluat adoptiolapsen, on sinun käytävä pitkä uuvuttava prosessi (joka tosin on ymmärrettävä, halutaanhan adoptoitaville hyvät vanhemmat), eikä silti ole varma lapsensaannista. Sitten, kun vihdoin päätös lapsesta on saatu ja hänet on haettu kotiin, jäävät adoptiovanhemmat melko yksin.

Noin kirjan puolessa välissä nainen alkaa puhua omasta lapsuudestaan sekä isovanhemmistaan. Jossain vaiheessa kaikki menevät aivan sekaisin, ja lukija ei tahdo ymmärtää missä mennään. Mikä siis on muistelmaa, mikä sen hetkistä elämää. Lapsi ei edelleenkään suostu puhumaan, eikä näyttämään tunteitaan. Äiti alkaa olla uuvuksisssa ja yrittää kovasti keksiä virikettä lapselleen. Päiväkoti alkaa ja tiedossa on papan vierailu. Todellisuus alkaa kuitenkin hämärtyä. Äiti uupuu, eikä saa unta. Hän alkaa syödä unilääkkeitä ja napsii niitä miten sattuu. Tässä vaiheessa aloin pohtia, kuinka rankkaa naisella on ollut. Hänen unelmastaan tuli totta, kun hän vihdoin sai lapsen. Mutta sitten kaikki ei menekään niinkuin pitäisi, nimittäin lapsi ei tunnu omalta. Nainen tuntee itsensä epäonnistuneeksi, riittämättömäksi sekä kertakaikkiaan huonoksi. Ei ole auttavia käsiä niin sukulaisista kuin viranomaisistaan. Nainen on yksin ahdistavan asian kanssa. Lopulta hän turvautuu lääkkeisiin ja lakkaa yrittämästä yhteyden luomista tyttäreen. Kirjan lopussa tapahtuu käänne, kun kertoja vaihtuu. Nimittäin naisen äiti alkaa kertoa naisen elämästä alusta loppuun asti.

Kirjan lopussa ihmettelin, miksi en ymmärrä mitä kirjassa sanotaan. Aivan loppuviimein se sitten selvisi. Naisen äiti oli matkannut kaupunkiin, jossa nainen kiinalaisen tyttärensä kanssa asui. Naisen äiti pohdiskeli tyttärensä elämää, ja kuvasi heidän hieman kaukaista suhdetta. He pitivät yhteyttä satunnaisesti postikortein, muttei sen enempää. Nyt äiti oli päätynyt tyttärensä ruumiin viereen- tytär oli ottanut yliannostuksen unilääkkeitä. Äiti kävi vielä katsomassa lastenkodissa kiinalaista lastenlastaan, jonka jälkeen kääntyi pois.

Kirjasta muotoutui koskettava tarina, mutta eri tavalla kuin olin ajatellut. Odotin, että lapsen ja adoptiovanhemman suhde lähenisi. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Ja lopulta naisen kuoleman jälkeen, jäi tytär taas vailla vanhempia. Niin karua. Koskettavaa. Viaton lapsi, jolla on elämä edessään. Yksin kylmässä maailmassa. Tarina ottaa mielestäni hyvin kantaa yhteiskunnalliseen asemaan. Tarkoitan siis, että kuinka yksilöistä tulee papereita. Kuinka heitä kohdellaan kuin leimaa paperissa. Unohdetaan yksilöiden tarve ja auttaminen. Kun kerta laki ja direktiivi näin määräävät, niin tehdään. Ihmiset jäävät yksin, eikä apua ole helposti saatavilla. Adoptioprosessit vievät paljon aikaa ja voimia. Kuitenkin vanhemmat haluavat antaa kodin lapsille, joiden vanhemmat ovat heidät hylänneet. Kysymyksessähän on hyvä asia. Silti se näyttää olevan hankalaa. Ketään ei pitäisi jättää yksin tällaisen asian kanssa.

Haluaisin vielä loppuun mainita, että kirjan kuvaileva ja asiantunteva kieli sai minut pohtimaan voisiko tämä olla tosi tarina. Voisiko tämä olla suoraan kirjailijan omasta elämästä? Niin todentuntuisia kuvailuja ja tapahtumia, että eihän sitä tiedä. Ainakin hänen on täytynyt ottaa selvää adoptioasioista ja varmasti haastatella sen kokeneita ihmisiä. Nimittäin en usko, että kukaan voisi kertoa noista tuntemuksista yhtä elävästi.

Jos olet kiinnostunut hieman tummasävyisestä, todenmukaisesta ja epäkohtiin tarttuvasta kirjoituksesta, kannattaa lukea tämä kirja! En voi sanoa, että tämä olisi paras lukemani kirja, mutta se laittoi silti ajattelemaan. Tunteita siis heräsi, mikä on aina hyvä juttu. :)

http://img.yle.fi/uutiset/arkisto/article5349549.ece/ALTERNATES/w580/Laura+Lindstedt

Sara: Alexandra Salmela - 27 eli kuolema tekee taiteilijan

Tähän kirjaan sitten päädyin. Joskus aikaisemmin olin nähnyt kyseisen teoksen ja ajatellut, että voisin lukea sen. Nyt sitten sattui sopiva sauma. Vaikka ennakko-odotuksia ei hirvittävästi ollut takakansi houkutteli minut lukemaan kirjan. Kirjan perusjuoni on kohtalaisen yksinkertainen: 27- vuotias nainen päättää kuolla kuuluisana idoliensa tapaan ennen 28. syntymäpäiväänsä.

 

Olen lukenut tähän mennessä noin kolmanneksen koko kirjasta. Kirjassa on monta kertojaa, mutta tähän mennessä heidän tarinansa eivät ole kietoutuneet lähes millään tavalla yhteen. Angie on tarinan 27- vuotias nainen. Hän on juuri muuttamassa Suomeen elämään taiteilijaelämää ja keksimään sopivan tavan kuolla. Toisena kertojana on Herra Possu. En ole vielä varma, mikä hän/se on, mutta hän kertoo erään lapsiperheen hiukan erikoisesta arjesta. Lisäksi kertojina toimii Kassandra ja Astra, joista en tiedä muuta kuin, että Astra on auto.

 

Tällä hetkellä kirja tuntuu aika kaaoottiselta, mutta ehkä tämä tästä vielä selventyy.

----

No selkenihän tämä kirja. Angie muutti Suomeen saman perheen luo, missä Herra Possu toimii tapahtumien kertojana. Herra Possu osottautui lapsiperheen nuorimman pehmoleluksi. Angie yrittää edelleen kehittää mullistavan idean, jonka avulla hänestä tulisi kuuluisa, mutta monet yritykset kirjoittaa jotakin järkevää tekstiä epäonnistuvat.

Kassandra esittää omia viiltäviä välihuomiotaan aina välillä. Kassandra osoittautuukin lapsiperheen kissaksi, ja se vaikuttaa olevan lähes aina siellä missä tapahtuu. Astra taas on lapsiperheen auto.

Angie vaikuttaa erittäin pakkomielteiseltä 27-luvun kanssa. Hän ei osaa kuvitella elämäänsä sen jälkeen. Hän saa julkaistuksi yhden teksteistään eräässä lehdessä, mutta vaikuttaa joutuvan siitä enemmän masentuneeksi. Eikä asiaa auta, kun hänen selvästikin jostakin pakkomielteestä kärsivä entinen poikaystävänsä ilmestyy Suomeen. Poikaystävä on pelottavan riippuvainen Angiesta ja hän roikkuu Angien ikkunan alla maanitellen Angieta ottamaan hänet takaisin ja menemään naimisiin hänen kanssa. Lopulta poikaystävä luovuttaa, mutta lähtiessään vie suomalaisperheen äidin. Suomalaisperheen isä järkyttyy vaimonsa välinpitämättömyydestä ja Angiesta tulee kolmen lapsen jokin näköinen äidinkorvike. Angie ja mies viettävät monet illat yhdessä istuskellen portailla ja keskustellen monista asioista.

Lopulta Angie täyttää kuin täyttääkin 28 vuotta. Eräänä iltana istuessaan suomalaisperheen isän kanssa hän vakuuttelee Angielle, että 27 ei olekaan niin suuri asia. Angie yrittää ensin väittää vastaan, mutta lopulta hän myöntyy. 

Suomalaisperheen äiti saapuu yllättäen takaisin. En odottanut hänen palaavan kirjan aikana enään, mutta toisin kävi. Äiti ei ole enään samanlainen, vaan Kassandran huomion mukaan kuolemansairas. Tästä en ole varma, onko äiti oikeasti sairas vai näyttääkö hän vain siltä. Hän palaa kuitenkin nöyränä ja lasten reaktiot ovat eri kertojien mukaan erilaiset. Kassandra väittää, että Lapset eivät tee elettäkään äitiään kohtaan, mutta Herra Possu kertoo, että he odottivat innolla äitinsä palaamista ja valmistivat voileipiäkin hänen palaamisen kunniaksi.

Angie ei uutisesta riemastu, vaan päättää lähteä. Luulen, että hänelle oli kehittymässä tunteita suomalaisperheen isää kohtaan. Epilogissa sattuukin sitten oudompi käänne. Suomalaisperhe on ajamassa autoa ja Angie on liftaamassa. Yhtäkkiä ilman mitään varoitusta suomalaisperheen isä ilmoittaa, että onkin rakastunut johonkin toiseen ja aikoo jättää vaimonsa. Tätä en osannut odottaa enkä ole varma käykö niin. Vielä lopussa on nekrologi, jossa suomalaisperheen isä viettää 27- vuotissyntymäpäiviään ja puhuu vaimostaansa, mutta ei mainitse nimeä. Tarkoittaako tämä sitä, että hänellä on edelleen sama vaimo vai onko joku muu hänen vaimonsa?

Kirjaa oli mukavaa lukea. Vaikka alku olikin epäselvä tarinat punoutuivat hyvin yhteen. Jokainen kertoja kertoi tapahtumia omalla tavallaan erilaisesta näkökulmasta, joka toi mukavaa vaihtelua kerrontaan. Tämä olikin mielestäni kirjan vahvuuksia ja teki siitä hyvää luettavaa, sillä lukiessa piti hiukan miettiä, kuka kertoja oli vuorossa ja keiden tarinaa hän kertoo. Tarina eteni hyvin omalla painollaan, mutta olin hiukan pettynyt siihen, että loppu oli odotettavissa. Angiesta ei tullut tunnettua kirjailijaa ja hänen elämänsä jatkui 28. ikävuoden puolelle. Kuitenkin hänen suhtautumisesnsa muuttui. Oletin hänen muuttuvan maaniseksi ja sulkeutuvan muulta maailmalta. Hän kuitenkin "valaistui" ja tajusi, että elämä jatkuu ja ikä on vain numeroita. Upea tarina sai hyvän päätöksen ja jätti jopa hiukan pohdittavaa sekä muutaman aukon, jotka pakottivat minut pohtimaan niitä. Suurimpana kysymyksenä jäikin se, että kuka oli lopussa suomalaismiehen vaimo. Itse päädyin siihen, että kyseessä on edelleen sama suomalainen nainen, sillä hän käyttäytyy kuin katuisi jotakin ja tekstissä puhutaan lasten äidistä.

 

Tähän päättyikin tämä teksti. Hauskaa oli lukea jotakin joka osui ja upposi paremmin mitä alkujaan luulin. Hyvää kesää kaikille!

Linda: Eeva Tenhunen - Mustat kalat vol. 1, 2, & 3

vol. 1

Tällaiseen kirjaan mä olen siis päätynyt. Kyseessä on Eeva Tenhusen 

vuonna 1964 ilmestynyt dekkari. Tapahtumat sijoittuvan kesäiseen Linnaan 

(kyseessä taitaa siis olla Olavinlinna), jossa opiskelijatytöt paimentavat turistilaumoja. 

Mutta liittyy siihen muutakin. Nimittäin rakkausseikkailuja, mustasukkaisuutta ja MURHA.

Etukäteen mulla ei ollut kirjasta juuri mitään käsitystä eikä kirjailijakaan ollut tuttu. 

Itse asiassa taisin päätyä tähän tuon klassikkoautomaatin kautta. 

Luvattiin hyppysellinen romantiikkaa ja aimoannos jännitystä. 

Ajattelin että todennäköisesti tykkään, jännäreiden ystävä kun olen. 

Olen jakanut kirjani 21 luvut kolmeen osaan eli luen aina noin seitsemän lukua eteenpäin ja sitten tulen tänne (mikäli jännitykseltäni maltan) jakamaan teille lukukokemuksiani!

JA NYT on sitten noin kolmasosa kirjasta luettuna.

 Ehdin jo pelätä ettei koko murhaa ehdi tapahtua ennen seitsemännen luvun loppua. 

Silloinhan ei mulla olisi ollut paljoa kerrottavaa. Kirja ei nimittäin toistaiseksi 

ole ollut mitenkään erityisen henkeäsalpaavan jännittävä. 

Sanottakoon vaikka nyt näin että kun hastoin iskän loihtiman lasagnen tuoksun, 

ruoka voitti ja kirja jäi siihen mihin se nyt sattui lennähtämään. 

Koko kertomushan alkaa Linnan esittelyllä (oikein pohjapiirroskin löytyy). Aluksi esitellään ns. tarustoa Linnan mustan ja pelottavan virran onnettomuutta ennustavasta veden hengestä ja sen mustista kaloista. Kuvaan astuu melkoisen nopeaan tahtiin uusia henkilöitä ja koko ajan maalaillaan uhkaavaa maisemaa. Jo alussa lukijalle on selvää, että Linnan oppaiden ja muiden työntekijöiden välit eivät ole aivan kohdillaan...

Lukiessani eteenpäin siinä kuitenkin kävi näin, että odotin  koko ajan jotain jännittävää tapahtuvan, mutta kun ei. Itse murhaa sai tosiaan odottaa melkoisen kauan. Henkilöiden juttutuokiot vain venyivät ja venyivät. Kun se murha sitten lopulta todettiin tapahtuneeksi, ei se ollutkaan kovin jännittävä. Välittömästi alettiin "etsiä" syyllistä. 

ELI käytännössä jaariteltiin monta sivua, missä kukin Linnan henkilökunnasta oli ollut milläkin hetkellä ja kuka pystyi vahvistamaan kenenkin alibin. Tätä oli lievästi sanottuna vaikea seurata, varsinkin kun kirjan henkilöiden miehistä varmaan neljä alkaa k-kirjaimella... Mielenkiintoista on myös se, että kirjan päähenkilö Liisa ei ole poliisi, toisin kuin useissa lukemissani muissa dekkareissa. Saa nähdä miten juttu lähtee ratkeamaan ja miltä kantilta sitä oikein kerrotaan. Periaatteessahan rikostutkinta ei kuulu tälle Liisalle lainkaan, päinvastoin: hän on yksi epäillyistä.

To be continued...

vol. 2

 

Ja luku-urakka jatkuu. Jäätiin vaiheeseen, jossa koko Linnan henkilökuntaa haastateltiin tavoitteena haravoida kasaan epäillyt. Aika tylsäähän se murhaajan etsiminen oli. Jokainen yksityiskohta käytiin melkoisen tarkkaan läpi. 

Yksi jokseenkin jännittävä kohta oli kun Liisa joutui murhan jälkeisenä päivänä yöopastukselle ja sai opastettavaksi jonkun uhkaavan muukalaisen. Liisa meni sitten pyörtymään ja selvisi että asetta pitelevä tekoraajainen ihmehyypiö olikin komea komisaario, joka päätti tulla yömyöhään pelottelemaan opasta. Ehkäpä tässä nyt olisi sitä luvattua romantiikkaa, mutta ei se Liisa vaikuttanut lämpenevän komisario Hallalle. Liisa on kyllä aika erikoinen henkilöhahmo. Siitä ei oikein ota selvää, mitä sen päässä liikkuu. Tuntuu ettei sitä oikein liikuta mikään. Joku sen kavereista on todennäköisesti kylmäverinen murhaaja, mutta ei se siitä ota stressiä

No mutta joka tapauksessa seuraavana päivänä tulee tieto siitä, että murhaaja on saatu kiinni. Kyseessä oli kukas muukaan kuin joku viiksekäs italialainen turisti. 

Sitten tapahtuu kuitenkin toinen murha, jonka aikana tämä italiano istui vankilassa.

 Tämä oli sinänsä hyvä käänne, sen verran tylsäksi alkoi lukeminen käydä. 

Vaikka kyllähän sen nyt kaikki tiesi, ettei se murhaaja ollut joku random turisti... 

En itse ollut kuitenkaan aavistanut että toinenkin murha tapahtuisi. Kun sitten luin takakannen vielä kertaalleen, niin kyllähän siellä kerrotiin että tapahtuu kaksi murhaa. Että hyvä vain etten kovin ollut syventynyt siihen takakanteen. 

Tämä murha sitten oli hieman jännempi, ns. dramaattisempi. Nätti nainen kuolee parhaassa mekossaan, korkokengissä ja punaisessa huulipunassa. (kliseistäkö?) Tämän murhan jälkeen aloin itsekin arvailla tulevia tapahtumia eli mielenkiintoa tuli vähän enemmän. Kirja on jo kuitenkin loppupuolella. Saa nähdä arvaanko murhaajan...

To be continued...


vol. 3

Nyt on sitten kirja luettu. Tämänhetkistä tunnetilaa on vähän vaikea kuvailla. Oikeastaan ei  tunnu oikein miltään. Olen ehkä jopa hieman pettynyt (kerron kohta miksi). Odotin jotain jännittävää loppuhuipennusta, mutta sitä ei tullut.

Loppua kohden selvittäminen kävi hieman tehokkaammaksi. Kuvittelisi, että toinen murha laittaisi pakan vähän sekaisin, mutta se vain selvensi koko kuviota. Ja jos luki tarkkaan minne toisen murhan uhri oli menossa murhailtana, ja missä murhaaja sanoi olleensa, on syyllinen aika helppo arvata. Itsellenihän kävi juuri näin ja tämä oli se pettymys. Minusta kunnon murhadekkarissa ei kuulu arvata murhaajaa, vaan sen täytyy toimia niin että lukijan on mahdoton arvata sitä. 

Aika paljon ärsytti lopussa myös tämä Liisan käytös. Tutkimuksissa oli tultu siihen tulokseen, että toisen murhan uhrin päiväkirjaa tarvittaisiin kipeästi. Halla ja muuan tohtori Karsten käyvät Liisan luona ja kertovat kaikki päätelmänsä tapahtumista ja 
pohtivat asiaa yhdessä. Siis mitä ihmettä poliisi ja kaksi tavista (tarkemmin sanottuna epäiltyä) keskustelevat murhatutkimuksesta! En nyt ole ihan varma menisikö se homma oikeasti näin... 

Sitten käy niin, että Liisa löytää tämän kaivatun päiväkirjan ja salaa lukee sitä, vaikka se on todistusaineistoa. Hän vetää omat johtopäätökset tapahtumista ja ryntää juhliin varoittamaan murhaajaa, että hän tietää totuuden... No, lopulta hän miltei pääsee hengestään.  

Jälleen kerran Halla ja tohtori Karsten löytävät onnekkaasti Liisan murhayrityksen jäljiltä ja vievät tämän kotiin. Sitten taas keskustellaan ja lopulta Liisa tunnustaa kaiken. Seuraavana päivänä komisario Halla pyytää koko konkkaronkan Linnaan ja jakaa koko stoorin muiden kanssa. Se kuitenkin poikkeaa kovasti Liisan tarinasta. Liisan arvailut osoittautuvatkin vääriksi ja Halla paljastaa oikean murhaajan.

  Koko kirja ei ihan täyttänyt mun odotuksia. Se romantiikka ja jännitys jäivät puuttumaan. Ei siis mikään paras lukemani rikosromaani. Toki kyllähän tämänkaltaisia dekkareita lukee, jos on sitä kuuluisaa ylimääräistä aikaa. Oli siinä se jännitysmomentti, että osuuko oma arvaus syyllisestä oikeaan. Sitten oli myös hauskaa myhäillä jollekin kirjan henkilöistä tämän tajuttua jotakin, että hähää minäpä tiesin tuon jo! Ei se lukeminen siis ihan tylsää ollut. Tuommoinen perusdekkari. Ja tuntui hyvältä, että selvitin murhan nopeammin kuin komisario Halla!

 Tähän loppuu mun luku-urakka. Kiitos lukijoille ja muille postaajille! 

Ja tietysti ihanaa kesää kaikille, loma on jo ihan nurkan takana... ;)

Leo: Sofi Oksanen - Puhdistus

Ennen lukemaan ryhtymistä ennakko-odotukseni olivat tietenkin korkealla. Oksasen romaanihan on saanut muutaman palkinnon, se on ollut myyntimenestys ja mediakin on pitänyt keskustelua siitä pitkään pinnalla. Kaiken lisäksi romaanin pohjalta on tehty elokuva, mikä on kulutusyhteiskunnassa myyntimenestyksen (ja siten myös suosion) varma indikaattori. Syntyy välttämättä ainakin pieni epäilys, että jotakin lukemisen arvoista näin suuren suosion saavuttaneessa kirjassa on oltava. Samalla olin myös hieman skeptinen romaanin suhteen, sillä sen mediajulkisuus vaikutti suurelta mainoskampanjalta. Riippumatta sisällöstä romaani on varmasti jo tehnyt tehtävänsä eli aiheuttanut keskustelua, mikä on miltä tahansa teokselta kunnioitettava saavutus. Siispä päätin ottaa selvää, mikä Puhdistuksessa puhuttaa.

Romaanin alussa on vuosi 1992 virolainen Aliide Truu löytää talonsa pihasta surkeassa kunnossa olevan nuoren naisen. Hän epäilee naista varkaaksi, mutta päättää ottaa hänet taloonsa ja tarjoaa ruokaa ja yösijan. Pian Aliide varmistuu, ettei nainen ole varas. Nainen on nimeltään Zara ja hän kertoo pakenevansa miestään. Tämän jälkeen kerronta hyppii Aliiden elämän 1930-60 luvuilla ja Zaran tarinan välillä.

Zara on kotoisin Vladivostokista. Hänet huijattiin lähtemään töiden perässä Saksaan, jossa hän joutui ihmiskaupan uhriksi prostituoiduksi. Hän onnistui pakenemaan Viron maaseudulle ja löysi etsimänsä ihmisen - Aliiden. Zara valehtelee Aliidelle pakenevansa miestään, koska luulee, että Aliide kieltäytyy auttamasta jos kuulee totuuden.

Aliiden elämän vaiheista kerrotaan yksityiskohtaisesti, mutta pääteemana on hänen kateus siskoaan Ingeliä kohtaan. Aliide on kateellinen jopa Ingelin miehestä Hansista. Kommunistivallan takia Aliide ja Ingel päättävät piilottaa Hansin, koska muuten tämä vangittaisiin. Aliidea, Ingeliä ja tämän tytärtä myös kuulustellaan väkivaltaisesti Hansiin liittyen. Aliide menee naimisiin kommunistivirkamiehen kanssa. Myöhemmin hän miehensä avulla edesauttaa Ingelin ja tämän tyttären lähettämistä työleirille.

Zara ja Aliide alkavat suunnitella yhdessä Zaran pakomatkaa. Zaraa ja tämän takaa-ajajia seuratessaan Aliide huomaa, että vaikka valta ja aika ovat vaihtuneet, ongelmat ovat samat: kumpaakin naista vainotaan. Romaanin sanoma onkin melko pessimistinen: vainot eivät katoa, vaan muuttavat muotoaan. Hieman ristiriitana tälle on romaanin vahva kommunismivastaisuus: aika ennen ja jälkeen kommunistivallan kuvataan edes jotenkin siedettävänä, kun taas kommunismi pelkkänä kurjuuden ja kärsimyksen lähteenä. Lisäksi romaanin sanoman voi ajatella olevan, että moraalittomat ihmiset selviävät. Aliide ei nimittäin missään vaiheessa kadu siskonsa lähettämistä työleirille eikä monia muitakaan tekojaan, näiden tekojen seurauksena hän kuitenkin hyötyy itse.

Romaanin kerronta on yksityiskohtaista, välillä jopa pitkäveteistä ja toistavaa eikä henkilöihin synny tunnesidettä. Romaani ei tyylin tai kerronnan puolesta ole kovin suuri kirjallinen saavutus. Ainoa asia, joka nostaa romaanin tavanomaisen valtavirtakirjallisuuden joukosta ovat sen aiheet eli seksuaalisen väkivallan ja Neuvosto-Viron kuvaus. Kyse on samanlaisesta ilmiöstä kuin Seitsemän veljeksen kohdalla: teos ei nouse klassikon asemaan kirjallisten saavutustensa ansiosta, vaan koska se aiheuttaa keskustelua ja nostaa yhteiskunnallisesti vaietun ja tärkeän aiheen pinnalle. Romaanilla on siis lähinnä yhteiskuntakriittinen funktio, se lähestyy siis journalismia kaunokirjallisuuden muodossa.

Suurta ihmetystä aiheuttavat romaanin saamat kirjallisuuspalkinnot. Wikipedian mukaan Puhdistus on saanut peräti kymmenen palkintoa, joiden joukossa Finlandia- ja Runeberg-palkinnot sekä The European Book Prize. Lienee pakko todeta, että palkinnot tulivat yhteiskunnallisesti tärkeiden aiheiden käsittelystä.

Kokonaisvaikutelma romaanista jää hieman ristiriitaiseksi. Toisaalta se antaa toivoa, että jokainen voi halutessaan käydä sortajaansa vastaan, mutta toisaalta aina tulee uusi sortaja. Loppu on myös melko mitäänsanomaton. Romaani nostaa esille tärkeän aiheen ja on nopealukuinen, mutta mitään suurta lukuelämystä ei kuitenkaan jää paitsi jos romaanin jättää lukematta.

Saana: Sofi Oksanen - Puhdistus

Moigi kaikki tän blogin lukijat! 

Musta on parasta että meillä on tällänen blogi, mitä teiän kaikkien on pakko lukee. Voin siis ihan intona esitellä teille lukukokemuksiani! Todellisuudessahan oon jo lukenu koko opuksen kannesta kanteen tuolla Fuengirolan, mummojen luvatun maan, auringon alla, mutten oo päässy asteittain tuntemuksiani tänne päivittämään hulppean nettiyhteyden (jälleen, mummojen luvattu maa) vuoksi paitsi vasta nyt.

Aattelin kuitenkin pitää yllä jännitystä ja päivittää mun rustailemat merkinnät tänne aste asteelta, koska onhan niitä paljon kivempi oottaa kuin seuraavan päivän salkkareita (liian osuva, tiiän ettei kukaan oota niitä), kuin että ne ois vaan jotain köppösiä kesäajan uusintoja mitä kukaan ei oikeesti seuraa!  Toivottavasti jaatte tunteeni tästä. 

Sen verran kuitenkin voin paljastaa jo tässä ensimmäisessä elämääkin tärkeemmässä päivityksessä, että kirjani oli ”ei vielä ikinä julkisuutta saanut” - Sofi Oksasen Puhdistus. Kirjasta on ollut niin paljon kohua, ja taisi se jo valkokankaallekin päästä, että tunsin kylmän piston sydämessäni pitkään kun en osannut tähän mediavirtauksen valtavuuteen vastata omin mielipitein.

Ennakkokäsitykset kirjasta olivat kohdallani melko raakoja ja ankaria, muiden antamien mielipiteiden pohjalta tietenkin. Paljoa en kirjan ulkomuotoa ennättänyt tutkimaan, mutta luotin kirjan räväkkyyteen sekä tunteita herättävyyteen jo itse kirjailijankin ulkoisen kuontalon pohjalta. Ja näin kävikin - jo ensisivuilla olin myyty.

Kohti kokemuksia

Vaikka viime kirjoituksen lopetussanojen mukaisesti olinkin myyty heti ensisivuille seilatessani, sai sana paljon painavamman arvon sivujen syövereihin sukeltaessa. Dora, myyty nainen saa ensikohtauksensa miltei kirjan ensimmäisillä sivuilla toisen päähenkilön Aliide Truun etupihalla. Näiden kahden henkilön tapaamisesta alkaa monirikas tapahtumasarja, josta on vaikea saada kiinni. Se on miltei yhtä vaikeaa, kuin kärpäsen lätkällä tainnuttaminen.  

Naisten henkilöhistoriaa on vaikea hahmottaa. Sivut pomppivat pitkin erivuosilukuja, milloin Berliinissä milloin Länsi-Virossa, vuosikymmenestä toiseen. Soppa sen kuin sakenee kun sekaan ripotellaan pätkiä talonpoikain Hans Pekkin ylöskirjauksia ja kirjeitä, mikä aluksi tuntuu aivan päättömältä. Pienistä paloista alkaa kuitenkin syntyä suurikuva, johon kirjan takaumat luovat jonkinasteista kolmiulotteisuutta. Kirjan henkilöt profiloituvat vahvasti, oli sitten kyse suurista ja tunnetuista kommunistijohtajista tai vain sivujuonteisiin kuuluvista hahmoista.

Luulen päässeeni mukaan juoneen, luulen tietäväni jutun minkä Oksanen seuraavasti heittää eteemme. Sitten kuviin hyppää Pasa ja Lavrent. Olen hämilläni. Oksasella on painavaa sanottavaa, harmi että sanojen sisältö kertoo usein painamisesta. Seksistä. Eikä edes niin, miten romaanien kirjoittajien olettaisi aktin sivuilleen sanailevan. Kirjassa jokainen toimi on rumaa ja likaista, lukuun ottamatta Ingelin ja kirjeitä rustanneen Hans Pekkin edesmennyttä rakkaussuhdetta.  Kyseessä ei ole tarina kukista ja mehiläisistä, sekin olisi liian kaunisteltua. Nykykymmenessä ei ole mitään kaunista,ei Saksan kaupungin kaduilla tai Aliiden rasittuneissa muistoissa. Tarinassa ei eletä pumpulissa, ei edes pumpulilla, niin kuin prostituoitu Zara osaa kertoa. Pumpuliset kuukautissuojatkin olisivat liian ylvästä Zaran arjessa jossa virtaamiseenkin tarvitaan lupaa.  

Katkeruus ja pelko, näitä tuntemuksia Oksanen kuvaa taitavasti, katkaisematta juonen jännittävyyttä. Hän osaa tarttua yksityiskohtiin niin, että tunnet hengittäväsi kirjan henkilöiden kanssa sitä samaa tunkkaista ilmaa, vaikkei kädessäsi edes ole kirjaston kellastunutta painosta. Tunnet eläväsi mukana, pysähtymättä tilaan, vaan saavasi koko ajan lisää selville. Kirja askarruttaa jokaista mielesi sopukkaa, yllättää. Aion jatkaa huomenna, jotta saisin edes hengittää puhdasta ilmaa.

Viimeinen kohtaaminen

 "Anteeks kun en oo ehtiny kirjottaa pitkään aikaan" - oon halunnu aina tehä noin mutta mulla ei oo ollu tilaisuutta. Keltä kaikki bloggaajat oikeesti pyytää anteeks? Mulla ehkä olisikin syytä, kun julkasen perään heti tän mun toisen muistelon vaikka intona painotinkin kuinka tuun julkaisee nää tekstit pala palalta. Pakko myöntää, oon yhtä kiinnostava kuin salkkarien uusinnat (parasta?!) ja selkeesti vielä yhtä fiksu; ton anteekspyynnönhän pitäis olla "Anteeks, kun kirjotan näin useesti"

Usean lukukerran sijaan luin kirjan kuin yhdessä hujauksessa. Toisen kerran palatessani Oksasen käsialan äärelle jämähdin sen eteen moneksi tunniksi. Ehkä liiaksikin. Niin moni on kirjan kannet kasvojeni tasolla nähdessään huokaissut syvään, kuinka rankka kirja tuo onkaan luettavaksi, varsinkin kerralla. Eikö minun tulisi keskittyä johonkin hyvään ja relevanttiin, joka piristäisi mieltäni myös tuona aurinkoisena päivänä uima-altaan reunalla? Ei. Liekö kimpaannuin kysymyksistä tai kirjan sisällöstä niin, että tuolla lukutuokiolla pinnani lisäksi paloi nahkani. Lohenpunaista nahkaani myöten käsitykseni Oksasesta epäkohtien esiintuojana kyllä vahvistui, mutta hienovaraisien "jätäthän kirjan väliin" - kehotuksien kohdalla punani syveni entisestään.

Se, joka ei kykene kirjan sivuilta lukemaan melko yksityiskohtaista kuvausta hyväksikäytöstä, väkivallasta tai kuolleeksi ampumisen tulemisen pelosta, on aika perussuomalainen nainen. En oikeastaan tahdo edes sanoa nostavani hattua heille, jotka kirjan ovat lukeneet, vaikka täällä tasa-arvon mallimaassamme Suomessa saankin sitä mukanani kannella, oli kyseessä sitten kommunisminpunainen myssy tai sinivalkoinen lakki.  Vaikka haluamme pyyhkiä mielestämme epämiellyttävät asiat, ja jos mahdollisuus tarjotaan, niin pitää ne visusti yksien kansien välissä niihin kurkistelematta, on se minusta väärin. Meistä jokaisen tulisi huomata rakkaan isänmaamme sijaitsevan hälyttävän lähellä kirjan tapahtumapaikkoja, paikkoja jonka tapahtumista on vain muutama vuosikymmen. On naiivia ilmoittaa olevansa kykenemätön lukemaan jotain tällaista kirjan sivuilta, kun vasta hetki sitten tapahtumat on ollut todellisinta totta.

Jos joku tänä päivänä joutuu minkäänasteisen hyväksikäytön kohteeksi, tarjotaan hänelle kriisiapua turvapuhelimista kanteenvetoamiseen. On niin yksityistä lääkäriä kuin valtion poliisimiestä, joka ottaa sinut tosissaan. Hyväksikäyttäjä on ollut yhteiskunnan vihollinen. Oksasen kirjassa asetelma on päinvastainen. Hyväksikäytetty on yhteiskunnan syöpä, ja on kärsinyt yleensä jonkin valtiomiehen toimesta. Hänen tulee hävetä, ottaa loka niskoilleen ja kantaa sitä hiljaa ja likaisena kärsien. Sortosanalla ei ole sijaa, ellet halua olevasi matkalla Siperiaan.

 Keskuudessamme yhä elävä sukupolvi, joka viime vuosisadan tapahtumat ovat oikeasti elämissään kokeneet, ovat minusta ainoita, jotka kirjan saisivat jättää lukematta. Sellaista ei tarvitse kahdesti kokea. Minusta Sofi Oksasen Puhdistus tulisi lisätä opetussuunnitelman lukukirjoihin, pysyvästi. Lisäksi uskon, ettei ole silkkaa sattumaa, kuinka alle 100-vuotiaan itsenäisemme Suomen 1900-luvun historiaa suuremmilta osiltaan kokeneet omaavat paljon isomman äänestysprosentin kuin me pääosin pelkällä 2000-luvulla tallanneet.

Oksanen on antanut äänensä, ajatuksensa ja taustatyönsä jotta tietäisimme paremmin menneisyydestämme. On meidän vuoromme antaa äänemme. Antaa äänemme sen puolesta,  että Oksasen onnistuneen kirjan kuvaukset ovat tulleet niiden kansien sisään jäädäkseen. Jotta voimme tutustua tuollaiseen maailmaan vain Puhdistuksen kautta, emme enää koskaan todellisissa muistoissamme.

 Lukekaa, ajatelkaa, ääntelehtikää.

Roosa Honkoaho: Aika mennyt palaa - Karoliina Timonen

Kävin kirjastossa kiireellä enkä ollut pahemmin perillä suomalaisesta kirjallisuudesta. Löysin onneksi uutuuskirja hyllystä Karoliina Timosen kirjan Aika mennyt palaa (2012). Kirjan kansi vaikutti kiinnostavalta: suuri puinen omakotitalo ja naisen kasvot. Takakansi oli ainakin yhtä mielenkiintoinen. Kirjassa suomalainen lapsiperhe muuttaa vuodeksi Bostoniin. Perheen äiti Klarissa alkaa kuitenkin nähdä unia nuoresta naisesta Corinnesta, joka elää toisen maailmansodan aikaisessa Pariisissa. Unet alkavat pikkuhiljaa muuttua yhä todentuntuisemmiksi ja tunkeutua Klarissan omaan elämään. Kirjassa oli monta kiinnostavaa puolta kuten suomalaisperhe asumassa ulkomailla sekä maailmansodan aikainen Pariisi. Kirjailijasta tai kirjasta en ollut koskaan aikaisemmin kuullut mitään.

Kirjan juoni eteni selkeästi ja mielenkiintoisesti. Koko kirjassa ei ollut ainuttakaan tylsää kohtaa, vaan Timonen onnistui jatkuvasti säilyttämään mielenkiinnon tarkalla kuvailulla ja henkilöhahmojen selostuksella. Kuvailu ei kuitenkaan ollut missään nimessä liian tarkkaa vaan toimi hyvin sidoksissa juonen kanssa. Tosin välillä inhottavia tapahtumia kuvattiin turhankin yksityiskohtaisesti.

Luvut olivat mukavan lyhyitä, ja ne vuorottelivat Klarissan elämän ja hänen uniensa Corinnen elämän välillä. Kirjan edetessä oli vaikea malttaa odottaa Corinnen tarinan vuoroa, vaikka myös Klarissan omaelämänkerta oli mielenkiintoista. Oli myös mahtava seurata kuinka Timonen onnistui liittämään ensin täysin erilaisilta vaikuttaneet elämäntarinat yhteen.  Joitakin asioita pystyi päättelemään ennakkoon, mutta se ei haitannut sillä tekstin ns. suuret linjat olivat täynnä yllättäviä käänteitä.

Kirjassa teemoina vaihtelivat äitiyden haasteet sekä jälleensyntyminen. Alussa Klarissa iloitsi muutosta Amerikkaan, sillä saisi viettää kokonaisen vuoden kotona lasten kanssa. Ennen pitkää hän kuitenkin huomaa, ettei kotiäitiys ole niin nautinnollista kuin voisi kuvitella: mies on tekee pitkiä työpäiviä, lapset kinastelevat jatkuvasti keskenään ja naapurusto tuntuu etäiseltä. Yhteiset teehetket naapurin vanhan rouvan kanssa tuovat vaihtelua Klarissan elämään, mutta onko se tarpeeksi? Lisäksi oma mies tuntuu lähentyneen turhankin paljon naapurin nuoren ja kauniin naisen kanssa. Kaiken kukkuraksi omat uravalinnat mietityttävät Klarissaa eikä hän haluaisi oleskella toimettomana kotona vaan haluaisi päästä tekemään jotain konkreettista.

Klarissa ja Corinne ovat kummatkin vastoin tahtoaan oman aikansa vankeja sekä oman että muiden odotusten ja pelkojen vuoksi. Corinne pakeni Yhdysvaltoihin juutalaisvainoja 1940-luvulla. Hänen elämä on päällisin puolin hyvässä kunnossa, mutta pinnan alla on suurempia ongelmia. Corinne ei kuitenkaan voi parantaa oloaan yhteiskunnassa, jossa naiset ovat suuresti riippuvaisia miehestään. Sen sijaan tympäännyin Klarissaan, joka taipui herkästi itsesääliin eikä yrittänyt tosissaan muuttaa asioita. Vaikka Klarissa ymmärrettävistä syistä järkyttyi kotiäitiyden todellisuudesta ja uudesta ympäristöstä, ei hänen silti olisi tarvinnut jäädä lähiönsä vangiksi. Corinnen ja Klarissan ongelmat olivat hyvin paljon samantyylisiä, mutta Klarissalla olisi nykypäivän yhteiskunnassa ollut paljon mahdollisuuksia vaikuttaa omiin asioihinsa.

Jälleensyntyminen oli minulle ennestään vain etäisesti tuttua, mutta kirja houkutteli kyseenalaistamaan todellisuuden ja kuvitelman rajoja. Vaikka välillä aihe tuntui turhan yliluonnolliselta, mielenkiintoisen juonen ansiosta tarina pysyi uskottavana.

Visa: Juha Itkonen - Huolimattomia unelmia

4.5.2013, aamu

Valitsin luettavaksi Juha Itkosen novellikokoelman Huolimattomia unelmia (2008). Alun pitäen aioin lukea Arto Paasilinnan romaanin Jäniksen vuosi, mutta päädyin kuitenkin Itkosen kertomuksiin törmättyäni siihen kotini kirjahyllyssä. Novellikokoelma tuntui vallan mainiolta valinnalta, sillä novellien lukeminen kiireisen arjen keskellä tuntuu huomattavasti miellyttävämmältä makuuni kuin kokonaisen romaanin lukeminen, onhan joka lukukerralla edessä täysin uusi tarina.

    Kirjan kannessa oleva seinästä roikkuva kenkäpari toi mieleen kesäiset tarinat, jotka sijoittuvat kehä kolmosen ulkopuolisen Suomeen. Kannen perusteella siis odotin kevyitä ja arkisia tarinoita maaseudulta. Novellikokoelman takakannessa oleva kommentti: "Väkeviä kertomuksia meidän aikamme ihmisistä - haaveena sankaruus, julkisuus, vanhemmuus, parisuhde" muutti käsitystäni kirjasta. Kommentin perusteella odotin edelleen tarinoita tavallisista ihmisistä arkisissa tilanteissa, mutta mielikuva keveistä kertomuksista muuttui mielikuvaksi hieman raskaammista kertomuksista. 

  

4.5.2013, iltapäivä

Novelli 1, Kaupankäyntiä

   

 Kun aloitin lukemisen, nautin kirjasta niin vallattoman paljon, että luin kuusi novellia yhteen syssyyn - siis paksu paketti kerralla analysoitavaksi. Ensimmäinen novelli on nimeltään Kaupankäyntiä. Tiiviisti kerrottuna pieni poika kasvaa jossain Tampereen taajamassa pelaten jääkiekkoa muiden poikien ja isänsä kanssa. Eräänä päivänä isä vie pojan katsomaan oikeaa jääkiekko-ottelua. Poika eksyy ja myöhemmin isä saa turpaansa ottelussa toisilta faneilta. Seurauksena isä tuntee kunniansa menetetyksi ja muuttaa toiseen kaupunkiin, hyläten poikansa.

   Ensimmäinen novelli vastasi kirjan takakannen perusteella tekemiäni oletuksia. Kertomuksen hahmot olivat aivan tavallisia ihmisiä ja heidän tarinansa oli raskas sulattaa. Novellin raskas vaikutelma perustuu osaan, jossa isähahmo joutuu väkivallan uhriksi kesken ottelun. Välikohtauksen tausta jää mysteeriksi. Onko kyseessä isän oudot kaupankäyntikytkökset vai onko kyseessä ensimmäisenä mieleen tuleva fanien välinen yhteenotto? Johtopäätös jää lukijan tehtäväksi. Oman tulkintani mukaan isä oli kytköksissä kyseenalaisiin bisneksiin. Joka tapauksessa välikohtauksen seurauksena isä muuttaa toiselle paikkakunnalla ja katkaisee yhteydenpidon poikaansa lähes kokonaan, mikä tuntuu käsittämättömältä tapahtuman taustalla olevista asioista riippumatta.

   Tarina kosketti, koska siinä tavallinen perhe koki jotain mullistavaa syystä, jota en ymmärtänyt. Mieleeni jäi monta kysymystä. Mitä isä teki saadakseen moisen vainon aikaiseksi? Miksi isä ei uskaltanut ottaa poikaansa yhteyttä tapahtuman jälkeen? Mihin isä päätyi ja mitä hän tekee nykyään? Päätin jättää tarinan taakseni ja lukea seuraavan. Pohdin pyörisikö muutkin kertomukset vastaavien teemojen ympärillä.

Novelli 2, Fucking Thailand

Kirjan takakannessa oleva lainaus novellista Fuckin Thailand kiteyttää tarinan ytimen loistavasti: "12-vuotias poika päätyy tarkistamaan käsitystään äidin tyttöystävästä lomalla Thaimaassa". Aluksi pojan ajatuksesta äitinsä tyttöystävästä ovat kielteisiä. Eräänä lomapäivänä poika päätyy kuitenkin kahdestaan retkelle äitinsä tyttöystävän Ellin kanssa. Ellin kauhistukseksi mahdollisesti vesikauhuinen apina mahdollisesti puree poikaa jalasta. Pureminen ja vesikauhuisuus olivat oletuksia. Episodin jälkipyykin seurauksena pojan ja Ellin välit lämpenevät osittain.

   Nautin kovasti pojan näkemyksistä Ellin ja äitinsä eroista. Oli huvittavaa lukea, mitä teini-iän kynnyksellä oleva poika ajattelee siitä, että aikaisemmin hetero äiti onkin yhtäkkiä parisuhteessa elävä homoseksuaali. Välien lämpeneminen sai minut hyvälle tuulelle, vaikka pieni kireys ja varauksellisuus jäi kyseisen kaksikon välille läsnäolevaksi. Hyvän mielen vuoksi päädyin lukemaan kolmannenkin novellin samalta istumalta.

Novelli 3, Florida

Keski-ikäinen mies ja nuori poika ovat matkalla Floridassa. Matkalla mies käsittelee suhdettaan poikaan, joka on hyvin erilainen kuin hän. Poika on luonteeltaan kiukutteleva ja lapsellinen. Mies on kateellinen pojalle ja hän haluaa olla kuten poika - hän haluaa rellestää ja olla huoleton. Myöhemmin mies kuitenkin tajuaa pojan olevan täysi ääliö, jolloin hänen mielipiteet poikaa kohtaan muuttuvat.
   Lukiessani novellia koin suurta myötähäpeää poikaa kohtaan. Hänen uhittelu, juopottelu sekä ylimielisyys olivat juuri sellaisia kuin epävarmalla teinillä voi pahimmillaan olla. Muuten novellista ei jäänyt juuri mitään käteen. Kolmas kertomus oli pettymys ensimmäisen kahden jälkeen, siksi siirryin suoraan neljänteen tarinaan siinä toivossa, että saisin jotain yhtä makoisaa luettavaa kuin aiemmat kokoelman kertomukset.

12.4.2013

Jokaisen novellin analysointi erikseen ei tunnu enää erityisen mielekkäältä tavalta kirjoittaa tätä blogia. Kirjoitan nyt siis yleisesti, mitä ajatuksia eri lukukerrat herättävät. Edellisestä lukukerrasta on kulunut jo viikko, mutta analysoimattomat tarinat ovat vielä tuoreesti muistissani. Floridaksi otsikoidun kertomuksen jälkeen seurasi tähän mennessä sykähdyttävin lukukokemus, jonka Itkosen kokoelma on tähän asti suonut.
   Kertomus "Ei minun elämäni" kertoi pääkaupunkiseudulla elävästä naistoimittajasta, joka tutustuu itseään nuorempaan maalla asuvaan kotiäitiin tehdessään juttua hänestä naistenlehteen. Toimittajan kuva Suomesta rajoittuu kehä kolmosen sisäpuolelle, kun taas Helsinki on kotiäidille täysin vierasta seutua. Hyvin vahvana teemana on siis kaupunkilaisen ja maalaisen kohtaaminen toiselle vieraassa ympäristössä. Teema tekee novellista hyvin mielenkiintoisen lukea, koska se herättää mielenkiintoisia ajatuksia.
   "Stadikeskeisyyttä" esiintyy myös tosielämän Suomessa. Tuntuu hassulta, miten joku ei nykypäivänä tunne kotimaataan lainkaan kotikaupunkinsa ulkopuolelta. Toisaalta on hienoa, miten toimittajahahmo on sitoutunut niin vahvasti johonkin paikkaan. Jutun varjopuoli on kuitenkin se, miten toimittaja suhtautuu muualla asuviin suomalaisiin, ikään kuin syntyperästä johtuvaa erilaisuutta ei voisi ymmärtää. Melkeinpä suutuin lukiessani toimittajan käsityksiä muista suomalaisista, hänen puheissaan olemme jollain tapaa alempiarvoisia Helsinkiläisiin nähden. Juha Itkonen kertoo tarinansa kuitenkin hyvin kauniisti ja se oli nautinnollinen lukea. Tunteet kuuluvat asiaan, vaikka ne olisi kielteisiä.

   Seuraavat kaksi novellia olivat lähinnä hyviä. Ensimmäisessä pohditaan varusmiehen suhdetta hänen entiseen tyttöystävään. Seuraavassa aikuista miesopettajaa epäillään alaikäisen tytön raiskaamisesta risteilyn aikana. Itkonen käsittelee aikaisempien kertomusten tapaan hyvin rankkoja aiheita, jotka kuitenkin koskettavat tavallisia suomalaisia.
   Jälkimmäisessä tarinassa tyttö valehteli tulleensa raiskatuksi. Uskomatonta, miten joku voi vaarantaa toisen elämän moisella valheella. Mies olisi menettänyt työnsä ja mahdollisesesti myös välit hänen entiseen vaimoon ja lapsiin olisivat olleet koetuksella. Tarinat olivat ilo lukea, mutta suurempia pohdintoja ja analyyseja ne eivät tarvitse.

19.5.2013

Seuraavat neljä novellia kokoelmasta kertoivat kaikki jostain pienemmästä tapahtumasta, jonka ohella päähenkilö muistelee menneitä. Samasta teemasta johtuen tuntui siltä, että olisi lukenut saman tarinan kolmesti. Henkilöt olivat erit ja tapahtumat olivat erit, silti puutumisen taso oli suuri. Jokaisen tarinan opetus oli kutakuinkin seuraavanlainen: Älkää hyvänen aika haikailko liikaa menneitä, mennyt on mennyttä ja onnellisuuden löytää hetkestä. Kokoelma tuntuu hyvin ristiriitaiselta tässä vaiheessa, sillä jotkin tarinat ovat olleet hyvin kauniita ja mielenkiintoisia samalla, kun jotkin tarinat ovat olleet jopa puuduttavia. Toivoa on, ehkä seuraavista löytyy taas jotain liikuttavaa.
   Ihme on tapahtunut, vannon sen käsi Juha Itkosen novellikokoelmalla. Toiveisiini on vastattu, seuraava tarina oli kaikesta surullisuudesta huolimatta yhtä kaunis kuin Peltoniemen Hintriikan surumarssi. Tarinan nimi on Hetki minun jälkeeni ja sen juonen tiivistäisin näin: Perheen isä muistelee erikoista nuoruusvuosiensa suhdetta tyttöön nimeltä Elina. Alakouluikäisinä he ovat parhaat ystävät, harmiksi Elina joutui muuttamaan muualle ja ystävysten tiet erkanivat. Rippikouluikäisinä he tapaavat uudelleen ja kylmän tapaamisen päätteksi Elina kertoi sairastavansa tappavaa syöpää. Tässä vaiheessa muistelmien nuori tuleva perheen isä ottaa tehtäväkseen osoittaa Elinalle kuinka tärkeä hän on. Erään vierailun lopuksi he päätyvät rakastelemaan täysin spontaanisti pitkän ja hartaan hiljaisuuden jälkeen. Pian tyttö kuolee ja luonnollisesti se on nuorelle pojalle hyvin raastava kokemus. Juha Itkonen käsittelee tarinaa hyvin kauniisti kuitenkaan kaunistelematta asioita. Tunnelma on hyvin sumuinen, juuri niin voisin kuvitella kokevani vastaavanlaiset tapahtumat itsekin. Haluan vielä lainata perheen isän mietteitä tapahtuneesta: "Tämä pitäisi tallentaa videokameralle, lähettää satelliittiterveisinä kaikkien maailmankaikkeuden mahdollisten planeettojen asukkaille. Tällaisia me olemme. Tällainen on meidän maailmamme. Me emme halua mitään pahaa. Antakaa meidän elää." Mitä voisin sanoa? Mikä muu tarina Titanicin ohella saa minunlaisen nuoren pojan liikuttumaan tällä tavoin? Voin sanoa, että hyvin harva. Tarina on siis ylistävien sanojen arvoinen. Minuun se osui ja upposi. Tarvitseeko minun muuta sanoa?
 
 Valitettavasti kirjan viimeinen novelli palautuu jälleen kirjan heikoimpien tasolle. Suoraan sanoen kirjan lopetukseksi tarina oli huono. Jälleen joku keski-ikäinen on onneton menneisyydestään. Mielestäni tarina ei ole suurempien sanojen arvoinen.

On aika pohtia kirjaa kokonaisuutena. Jotkin tarinat olivat niin loistavia, että sokaistuin. Toiset taas toimivat unilääkkeenä. Kokelman kahdestatoista novellista kuusi olivat ikimuistoisia. Kirjasta jäi hyvä maku suuhun ikimuistoisten tarinoiden ansiosta. Itkonen on vallan mainio tarinoitsija ja hyvin mielellään lukisin hänen tuotantoaan enemmän. Itkonen onnistui takomaan päähäni kaksi opetusta. Älä ikinä haikaile liikaa menneisyydessä menetettyjä asioita äläkä ryhdy talousalan ammattilaiseksi. Hyvin moni tarinoiden onnettomista hahmoista teki työtä talousmaailman parissa. Tämä on oma havainto ja uskon siihen sydämeni pohjasta. Viimeiseksi haluan sanoa vain kiitokset Juha Itkoselle. Huolimattomia unelmia on lukemisen arvoinen teos.

                                                                                -Visa Vilmusenaho 11D