Katriina: Laura Lindstedt - Sakset

Menin kirjastoon ja etsin eri vaihtoehtoja luettavaksi. Lopulta lähdin neljän kirjan kanssa tallustamaan kotiin. Tutkiskelin kirjojen takakansia ja päädyin Sakset nimiseen teokseen, joka kertoo äidin ja adoptiolapsen suhteesta. Aiemmin en ollut kyseisestä kirjasta kuullut, mutta luultavasti odotettavissa on koskettava tarina. Kirjan alussa päähenkilönä oleva nainen kuvailee arkea uuden perheenjäsenensä kanssa sekä kertoo päätöksestään hakea adoptiolasta. Teoksen on kirjoittanut Laura Lindstedt ja se julkaistiin vuonna 2007.

Kirja vei heti mukanaan. Tarina on todella eteenpäin menevää sekä kieli kuvailevaa koko ajan. Välillä tosin jopa tuntuu, ettei perässä pysy. Kertojana toimii työelämässä oleva yksinelävä nainen, joka pärjää urallaan hyvin. Hän haluaa adoptiolapsen Kiinasta. Kirjan mennessä eteenpäin nainen kertoo vuorotellen arkielämästään lapsensa kanssa sekä hakuprosessista. Välillä nämä aiheet menevät vähän sekaisin, ja on palattava tarkistamaan taaksepäin, ettei ole hypännyt sivuja yli. Hakuprosessista kerrottaessa saa vaikutelman, että se on erittäin vaikeaa ja tarkkaa. Nainen kertoo siitä jopa hieman sarkastisesti. Nimittäin hän kuvailee vaihe vaiheelta pitkää ja uuvuttavaa ajanjaksoa hakuprosessin aikana. Täytyi täytellä satoja papereita, käydä haastatteluissa sekä ottaa kotiinsa tarkastajia. Sitten kahden vuoden jälkeen vihdoin, kun kaikki oli valmista, pääsi nainen hakemaan unelmiensa lapsen Kiinasta. Kaikki ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Nimittäin ei olekaan niin helppo rakastaa aivan tuntematonta lasta. Kun he pääsevät Suomeen ja aloittavat uuden elämänsä, syntyy mutkia matkaan. Tytär ei osoita minkäänlaisia tunteita ja vaikka äiti yrittää kaikkensa ei yhteyttä synny. Tässä kohtaa nainen kritisoi yhteiskunnallisia oloja. Jos pariskunta päättää hankkia lapsen luonnollisesti, he saavat paljon tukea. Seurataan äidin ja sikiön vointia säännöllisin väliajoin ja lapsen syntymän jälkeenkin on neuvolakäyntejä. Mutta jos haluat adoptiolapsen, on sinun käytävä pitkä uuvuttava prosessi (joka tosin on ymmärrettävä, halutaanhan adoptoitaville hyvät vanhemmat), eikä silti ole varma lapsensaannista. Sitten, kun vihdoin päätös lapsesta on saatu ja hänet on haettu kotiin, jäävät adoptiovanhemmat melko yksin.

Noin kirjan puolessa välissä nainen alkaa puhua omasta lapsuudestaan sekä isovanhemmistaan. Jossain vaiheessa kaikki menevät aivan sekaisin, ja lukija ei tahdo ymmärtää missä mennään. Mikä siis on muistelmaa, mikä sen hetkistä elämää. Lapsi ei edelleenkään suostu puhumaan, eikä näyttämään tunteitaan. Äiti alkaa olla uuvuksisssa ja yrittää kovasti keksiä virikettä lapselleen. Päiväkoti alkaa ja tiedossa on papan vierailu. Todellisuus alkaa kuitenkin hämärtyä. Äiti uupuu, eikä saa unta. Hän alkaa syödä unilääkkeitä ja napsii niitä miten sattuu. Tässä vaiheessa aloin pohtia, kuinka rankkaa naisella on ollut. Hänen unelmastaan tuli totta, kun hän vihdoin sai lapsen. Mutta sitten kaikki ei menekään niinkuin pitäisi, nimittäin lapsi ei tunnu omalta. Nainen tuntee itsensä epäonnistuneeksi, riittämättömäksi sekä kertakaikkiaan huonoksi. Ei ole auttavia käsiä niin sukulaisista kuin viranomaisistaan. Nainen on yksin ahdistavan asian kanssa. Lopulta hän turvautuu lääkkeisiin ja lakkaa yrittämästä yhteyden luomista tyttäreen. Kirjan lopussa tapahtuu käänne, kun kertoja vaihtuu. Nimittäin naisen äiti alkaa kertoa naisen elämästä alusta loppuun asti.

Kirjan lopussa ihmettelin, miksi en ymmärrä mitä kirjassa sanotaan. Aivan loppuviimein se sitten selvisi. Naisen äiti oli matkannut kaupunkiin, jossa nainen kiinalaisen tyttärensä kanssa asui. Naisen äiti pohdiskeli tyttärensä elämää, ja kuvasi heidän hieman kaukaista suhdetta. He pitivät yhteyttä satunnaisesti postikortein, muttei sen enempää. Nyt äiti oli päätynyt tyttärensä ruumiin viereen- tytär oli ottanut yliannostuksen unilääkkeitä. Äiti kävi vielä katsomassa lastenkodissa kiinalaista lastenlastaan, jonka jälkeen kääntyi pois.

Kirjasta muotoutui koskettava tarina, mutta eri tavalla kuin olin ajatellut. Odotin, että lapsen ja adoptiovanhemman suhde lähenisi. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Ja lopulta naisen kuoleman jälkeen, jäi tytär taas vailla vanhempia. Niin karua. Koskettavaa. Viaton lapsi, jolla on elämä edessään. Yksin kylmässä maailmassa. Tarina ottaa mielestäni hyvin kantaa yhteiskunnalliseen asemaan. Tarkoitan siis, että kuinka yksilöistä tulee papereita. Kuinka heitä kohdellaan kuin leimaa paperissa. Unohdetaan yksilöiden tarve ja auttaminen. Kun kerta laki ja direktiivi näin määräävät, niin tehdään. Ihmiset jäävät yksin, eikä apua ole helposti saatavilla. Adoptioprosessit vievät paljon aikaa ja voimia. Kuitenkin vanhemmat haluavat antaa kodin lapsille, joiden vanhemmat ovat heidät hylänneet. Kysymyksessähän on hyvä asia. Silti se näyttää olevan hankalaa. Ketään ei pitäisi jättää yksin tällaisen asian kanssa.

Haluaisin vielä loppuun mainita, että kirjan kuvaileva ja asiantunteva kieli sai minut pohtimaan voisiko tämä olla tosi tarina. Voisiko tämä olla suoraan kirjailijan omasta elämästä? Niin todentuntuisia kuvailuja ja tapahtumia, että eihän sitä tiedä. Ainakin hänen on täytynyt ottaa selvää adoptioasioista ja varmasti haastatella sen kokeneita ihmisiä. Nimittäin en usko, että kukaan voisi kertoa noista tuntemuksista yhtä elävästi.

Jos olet kiinnostunut hieman tummasävyisestä, todenmukaisesta ja epäkohtiin tarttuvasta kirjoituksesta, kannattaa lukea tämä kirja! En voi sanoa, että tämä olisi paras lukemani kirja, mutta se laittoi silti ajattelemaan. Tunteita siis heräsi, mikä on aina hyvä juttu. :)

http://img.yle.fi/uutiset/arkisto/article5349549.ece/ALTERNATES/w580/Laura+Lindstedt