Henrik: Arto Paasilinna - Ulvova mylläri

 No voisihan sitä tässä vaikka aloittaa tän blogin kirjoitusta pikkuhiljaa - näin puoli kahdelta yöllä.
Kirjan on kirjoittanut siis Agatha Christie. Painokseni on vuodelta 1995, mutta alunperin kirja julkaistiin vuonna, katotaas... 1963. Takakansitekstiä ja kansikuvaa katsoen kirja vaikuttaa nerokkaalta salapoliisiromaanilta, vaikka nimi ja kelloteema eivät vaikuttaneetkkaan aluksi yhtään jännältä. Nyt kun olen aloittanut lukemaan, täytyy sanoa että on ne kellot sittenkin ihan jänniä! Äiti ehdotti tätä kirjaa ja minulle kelpasi koska se on Hercule Poirot -kirja; Hercule Poirot -romaanit ovat käsittääkseni jänniä.                                Tässä kokemukseni kirjasta viime maanantaihin saakka:
Aluksi en ollut vaikuttunut. Tarina alkaa hyvin tyypilliseen tapaan: Nainen löytää ruumiin toimittaessaan arkisia asioitaan ja alkaa kirkua.Poliisi tarkastaja kuulustelee Sheila Webbiä, ruumiin löytäjää, ja Pebmarshia, sokeaa naista jonka talossa ruumis on. Myönnetään, että tähän mennessä tarina on onnistunut tunnelman ja "universumin" luomisessa. Tarina käy mystisemmäksi, kun se mitä sokea Pebmarsh sanoo on ristiriidassa sen kanssa mitä aiemmin kuultiin ja nähtiin. Nyt olen kiinnostunut!
Koska ohjeessa lukee, että minun pitää analysoida kirjan kuvaamaa yhteiskuntaa, niin analysoidaan sitten: Se vaikuttaa ihan normaalilta brittiläiseltä yhteiskunnalta. Vau.
Dialogi ja kolmannen persoonan proosa on erotettu toisistaan monesti aika oudosti ja sattumanvaraisesti, mutta se oikeastaan toimii, eikä juuri vaikeuta lukemista. Toisinaan on kyllä hankala saada selvää kuka puhuu, mutta se selviää aina pian. Kirja vaikuttaisi kyllä kärsivän jokseenkin kehnosta käännöksestä.                Esim. "Hardcastle ei löytänyt sanoja" on anglismi, ja "Muuten muistaessani" kuulostaa muuten vaan todella kömpelöltä.
 Hyvää yötä.

....Kellot ei kelvannut, joten täytyy lukea toinen kirja. Jollakin ilveellä sain aikaa tämän viikon loppuun; odotin että olisi jo kerta kaikkiaan liian myöhäistä. (Lukeekohan kukaan oppilas enää tätä blogia? Ftkuhgbdroiäo.) Luen Arto Paasilinnan "Ulvova mylläri" -kirjan. No onkos se tarpeeksi suomalainen sitten? Alkuperäinen painos julkaistiin näköjään jo vuonna 1981. Kansikuva herättää mielikuvia ihmissusi- ja hirviötarinoista. En tiedä, onko kannessa olevan miehen tarkoitus näyttää ihmissudelta tai miltään hirviöltä, mutta siltä se vain näyttää. Olen kuullut että kyseessä on hauska kirja, ja tämä tieto yhdistettynä takakansitekstiin herätti mielenkiintoni. Takakannessa vielä sanotaan että teoksessa Paasilinnan viekas huumori ja rehevä kuvaus ovat parhaimmillaan. Vaikuttaa siltä, että tiedossa on mielenkiintoinen, huumorilla höystetty tarina. Lisäksi miljöönä on näköjään maaseutu. Vasara. Valitsin kirjan koska äiti ehdotti ja pälä ja pälä ja...

Kirja aloittaa siitä kuinka Gunnar Huttunen muuttaa myllyyn pohjoissuomalaiseen kylään. Päähenkilön tausta on vielä jätetty hyvin hämäräksi ja kyseenalaiseksi. Koko henkilö on hämärä ja kyseenalainen; eipäilyttää puhuuko hän totta ja Gunnaria vaivaa jokin... liittyen tietysti hänen menneisyyteensä. Hänellä on vaiheita jolloin hän tulee toimeen kyläläisten kanssa ja on iloinen, ja sitten on vaiheita jolloin ei, ja hänen olotilansa näissä vaiheissä käy ilmeisesti äärimmäisemmiksi ajan myötä. Kirjan yhteiskunta vaikuttaa tavalliselta vanhanaikaiselta suomalaiselta maaseutuyhteiskunnalta. Ajankohtana on ilmeisesti Suomen sotien jälkeinen aika. Tapahtumien kulku on enimmäkseen ymmärrettävää, lukuunottamatta outoja (vanhoja) sanoja kuten "viita", ja joitain hämäriä ilmauksia, kuten ilmauksia jotka voi tulkita useammalla tavalla, mutta joista ei ole vaikea arvata mitä tarkoitetaan. Kieli on vain liian värikästä minulle, sitä se on. ^ ^; Se on minulle kaksiteräinen miekka. Pidän siitä miten värikästä ja tunnelmallista kirjan teksti on, vaikka lukeminen hidastuukin siihen että pitää miettiä mitä joku ilmaisu tarkoittaa. Tai sitten minulla on -aivan- väärä lukutyyli, mikä on myös täysin totta. Tarina on mielenkiintoinen ja tunnelmallinen, ja sen universumiin voisi vaikka uppoutua.
 Kohta jossa kerrottiin kuinka Gunnar kokosi kuoliaaksi palaneen vaimonsa luut kasaan haravalla tai jotain entisen -palaneen- myllynsä tuhkasta oli vähän kauhistuttava; en odottanut moista synkkyyttä, mutta toisaalta pidän sellaisesta. Héhé. Mielestäni kirja ei ole vielä ollut hirvittävän huvittava, vaikka jokunen kohta huvitti hyvin lievästi, joskus vain kun sitä mietti. Joka tapauksessa pidin ensimmäisestä luvusta. Kirja on onnistunut luomaan mukavan suomalaisen maaseutu-universumin jossa ihmiset puhuvat murteella, ja jossa on tunnelmaa ja väriä, kiitos taidokkaan kuvailun.

Gunnarin mylly melkein tuhoutuu tulvan takia, ja hänelle tulee kiire pelastaa se. Hänelle tarjotaan apua, mutta Gunnar ei huoli sitä. Itse olisin huolinut, mutta Gunnarin jääräpäisyys oli ymmärrettävää, sillä hän oli varmaan paniikissa. Todella paljon outoja sanoja tässä luvussa. Oli todella vaikea aluksi hahmottaa mitä tapahtuu, kun ei tiedä mikä on "vesiruuhi". Kirjassa on tullut vastaan pari hauskaa vistsiä, mutta kirja ei vaikuttaisi olevan ollenkaan se komedia jota odotin. Eipä sillä, ei sen tarvitse olla. Kirja on oikein hyvä tälläisena. Seuraavassa luvussa Huttusen luona tulee käymään viehättävä nainen, virka-asioissa tosin. Huttusen tunteet tätä kohtaan käyvät selväksi joskus epäsuorasti, mikä on mukavaa, ja niihin on helppo samaistua, koska toimisin varmaan itse samalla tavalla. Kuvailu on todellä hyvää, ja tunnelma vielä parempi. Tätä lukua oli helppo lukea, vaikka onkin hankala sanoa, mitä nainen tarkoitti, kun sanoi/ajatteli (en muista) " Voi hyvä luoja..." Ehkä sen oli tarkoitus olla hämärä. ...Joo, niin se varmaan on. Mielenkiintoinen tarina, kyllä.