Moigi kaikki tän blogin lukijat!
Musta on parasta että
meillä on tällänen blogi, mitä teiän kaikkien on pakko lukee. Voin siis ihan
intona esitellä teille lukukokemuksiani! Todellisuudessahan oon jo lukenu koko
opuksen kannesta kanteen tuolla Fuengirolan, mummojen luvatun maan, auringon
alla, mutten oo päässy asteittain tuntemuksiani tänne päivittämään hulppean
nettiyhteyden (jälleen, mummojen luvattu maa) vuoksi paitsi vasta nyt.
Aattelin kuitenkin pitää yllä jännitystä ja päivittää mun
rustailemat merkinnät tänne aste asteelta, koska onhan niitä paljon kivempi
oottaa kuin seuraavan päivän salkkareita (liian osuva, tiiän ettei kukaan oota
niitä), kuin että ne ois vaan jotain köppösiä kesäajan uusintoja mitä kukaan ei
oikeesti seuraa! Toivottavasti jaatte
tunteeni tästä.
Sen verran kuitenkin voin paljastaa jo tässä ensimmäisessä
elämääkin tärkeemmässä päivityksessä, että kirjani oli ”ei vielä ikinä
julkisuutta saanut” - Sofi Oksasen Puhdistus. Kirjasta on ollut niin paljon
kohua, ja taisi se jo valkokankaallekin päästä, että tunsin kylmän piston sydämessäni pitkään kun en osannut tähän mediavirtauksen valtavuuteen vastata omin mielipitein.
Ennakkokäsitykset kirjasta olivat kohdallani melko raakoja ja ankaria, muiden antamien mielipiteiden pohjalta tietenkin. Paljoa en kirjan ulkomuotoa ennättänyt tutkimaan, mutta luotin kirjan räväkkyyteen sekä tunteita herättävyyteen jo itse kirjailijankin ulkoisen kuontalon pohjalta. Ja näin kävikin - jo ensisivuilla olin myyty.
Kohti kokemuksia
Vaikka viime kirjoituksen lopetussanojen mukaisesti olinkin
myyty heti ensisivuille seilatessani, sai sana paljon painavamman arvon sivujen
syövereihin sukeltaessa. Dora, myyty nainen saa ensikohtauksensa miltei kirjan
ensimmäisillä sivuilla toisen päähenkilön Aliide Truun etupihalla. Näiden
kahden henkilön tapaamisesta alkaa monirikas tapahtumasarja, josta on vaikea
saada kiinni. Se on miltei yhtä vaikeaa, kuin kärpäsen lätkällä tainnuttaminen.
Naisten henkilöhistoriaa on vaikea hahmottaa. Sivut
pomppivat pitkin erivuosilukuja, milloin Berliinissä milloin Länsi-Virossa, vuosikymmenestä
toiseen. Soppa sen kuin sakenee kun sekaan ripotellaan pätkiä talonpoikain Hans
Pekkin ylöskirjauksia ja kirjeitä, mikä aluksi tuntuu aivan päättömältä.
Pienistä paloista alkaa kuitenkin syntyä suurikuva, johon kirjan takaumat
luovat jonkinasteista kolmiulotteisuutta. Kirjan henkilöt profiloituvat
vahvasti, oli sitten kyse suurista ja tunnetuista kommunistijohtajista tai vain
sivujuonteisiin kuuluvista hahmoista.
Luulen päässeeni mukaan juoneen, luulen tietäväni jutun minkä
Oksanen seuraavasti heittää eteemme. Sitten kuviin hyppää Pasa ja Lavrent. Olen
hämilläni. Oksasella on painavaa sanottavaa, harmi että sanojen sisältö kertoo
usein painamisesta. Seksistä. Eikä edes niin, miten romaanien kirjoittajien olettaisi
aktin sivuilleen sanailevan. Kirjassa jokainen toimi on rumaa ja likaista,
lukuun ottamatta Ingelin ja kirjeitä rustanneen Hans Pekkin edesmennyttä
rakkaussuhdetta. Kyseessä ei ole tarina
kukista ja mehiläisistä, sekin olisi liian kaunisteltua. Nykykymmenessä ei ole
mitään kaunista,ei Saksan kaupungin kaduilla tai Aliiden rasittuneissa muistoissa. Tarinassa ei eletä pumpulissa, ei edes pumpulilla, niin kuin
prostituoitu Zara osaa kertoa. Pumpuliset kuukautissuojatkin olisivat liian
ylvästä Zaran arjessa jossa virtaamiseenkin tarvitaan lupaa.
Katkeruus ja pelko, näitä tuntemuksia Oksanen kuvaa taitavasti, katkaisematta juonen jännittävyyttä. Hän osaa tarttua yksityiskohtiin niin, että tunnet hengittäväsi kirjan henkilöiden kanssa sitä samaa tunkkaista ilmaa, vaikkei kädessäsi edes ole kirjaston kellastunutta painosta. Tunnet eläväsi mukana, pysähtymättä tilaan, vaan saavasi koko ajan lisää selville. Kirja askarruttaa jokaista mielesi sopukkaa, yllättää. Aion jatkaa huomenna, jotta saisin edes hengittää puhdasta ilmaa.
Katkeruus ja pelko, näitä tuntemuksia Oksanen kuvaa taitavasti, katkaisematta juonen jännittävyyttä. Hän osaa tarttua yksityiskohtiin niin, että tunnet hengittäväsi kirjan henkilöiden kanssa sitä samaa tunkkaista ilmaa, vaikkei kädessäsi edes ole kirjaston kellastunutta painosta. Tunnet eläväsi mukana, pysähtymättä tilaan, vaan saavasi koko ajan lisää selville. Kirja askarruttaa jokaista mielesi sopukkaa, yllättää. Aion jatkaa huomenna, jotta saisin edes hengittää puhdasta ilmaa.
Viimeinen kohtaaminen
"Anteeks kun en
oo ehtiny kirjottaa pitkään aikaan" - oon halunnu aina tehä noin mutta
mulla ei oo ollu tilaisuutta. Keltä kaikki bloggaajat oikeesti pyytää anteeks? Mulla
ehkä olisikin syytä, kun julkasen perään heti tän mun toisen muistelon vaikka intona
painotinkin kuinka tuun julkaisee nää tekstit pala palalta. Pakko myöntää, oon
yhtä kiinnostava kuin salkkarien uusinnat (parasta?!) ja selkeesti vielä yhtä
fiksu; ton anteekspyynnönhän pitäis olla "Anteeks, kun kirjotan näin
useesti"
Usean lukukerran sijaan luin kirjan kuin yhdessä
hujauksessa. Toisen kerran palatessani Oksasen käsialan äärelle jämähdin sen
eteen moneksi tunniksi. Ehkä liiaksikin. Niin moni on kirjan kannet kasvojeni
tasolla nähdessään huokaissut syvään, kuinka rankka kirja tuo onkaan
luettavaksi, varsinkin kerralla. Eikö minun tulisi keskittyä johonkin hyvään ja
relevanttiin, joka piristäisi mieltäni myös tuona aurinkoisena päivänä
uima-altaan reunalla? Ei. Liekö kimpaannuin kysymyksistä tai kirjan sisällöstä
niin, että tuolla lukutuokiolla pinnani lisäksi paloi nahkani. Lohenpunaista
nahkaani myöten käsitykseni Oksasesta epäkohtien esiintuojana kyllä vahvistui,
mutta hienovaraisien "jätäthän kirjan väliin" - kehotuksien kohdalla
punani syveni entisestään.
Se, joka ei kykene kirjan sivuilta lukemaan melko
yksityiskohtaista kuvausta hyväksikäytöstä, väkivallasta tai kuolleeksi ampumisen
tulemisen pelosta, on aika perussuomalainen nainen. En oikeastaan tahdo edes
sanoa nostavani hattua heille, jotka kirjan ovat lukeneet, vaikka täällä
tasa-arvon mallimaassamme Suomessa saankin sitä mukanani kannella, oli kyseessä
sitten kommunisminpunainen myssy tai sinivalkoinen lakki. Vaikka haluamme pyyhkiä mielestämme
epämiellyttävät asiat, ja jos mahdollisuus tarjotaan, niin pitää ne visusti
yksien kansien välissä niihin kurkistelematta, on se minusta väärin. Meistä
jokaisen tulisi huomata rakkaan isänmaamme sijaitsevan hälyttävän lähellä
kirjan tapahtumapaikkoja, paikkoja jonka tapahtumista on vain muutama vuosikymmen.
On naiivia ilmoittaa olevansa kykenemätön lukemaan jotain tällaista kirjan
sivuilta, kun vasta hetki sitten tapahtumat on ollut todellisinta totta.
Jos joku tänä päivänä joutuu minkäänasteisen hyväksikäytön
kohteeksi, tarjotaan hänelle kriisiapua turvapuhelimista kanteenvetoamiseen.
On niin yksityistä lääkäriä kuin valtion poliisimiestä, joka ottaa sinut
tosissaan. Hyväksikäyttäjä on ollut yhteiskunnan vihollinen. Oksasen kirjassa
asetelma on päinvastainen. Hyväksikäytetty on yhteiskunnan syöpä, ja on
kärsinyt yleensä jonkin valtiomiehen toimesta. Hänen tulee hävetä, ottaa loka
niskoilleen ja kantaa sitä hiljaa ja likaisena kärsien. Sortosanalla ei ole
sijaa, ellet halua olevasi matkalla Siperiaan.
Keskuudessamme yhä
elävä sukupolvi, joka viime vuosisadan tapahtumat ovat oikeasti elämissään
kokeneet, ovat minusta ainoita, jotka kirjan saisivat jättää lukematta. Sellaista
ei tarvitse kahdesti kokea. Minusta Sofi Oksasen Puhdistus tulisi lisätä
opetussuunnitelman lukukirjoihin, pysyvästi. Lisäksi uskon, ettei ole silkkaa
sattumaa, kuinka alle 100-vuotiaan itsenäisemme Suomen 1900-luvun historiaa suuremmilta
osiltaan kokeneet omaavat paljon isomman äänestysprosentin kuin me pääosin
pelkällä 2000-luvulla tallanneet.
Oksanen on antanut äänensä, ajatuksensa ja taustatyönsä
jotta tietäisimme paremmin menneisyydestämme. On meidän vuoromme antaa äänemme.
Antaa äänemme sen puolesta, että Oksasen
onnistuneen kirjan kuvaukset ovat tulleet niiden kansien sisään jäädäkseen.
Jotta voimme tutustua tuollaiseen maailmaan vain Puhdistuksen kautta, emme enää
koskaan todellisissa muistoissamme.
Lukekaa, ajatelkaa, ääntelehtikää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti