Saana: Sofi Oksanen - Puhdistus

Moigi kaikki tän blogin lukijat! 

Musta on parasta että meillä on tällänen blogi, mitä teiän kaikkien on pakko lukee. Voin siis ihan intona esitellä teille lukukokemuksiani! Todellisuudessahan oon jo lukenu koko opuksen kannesta kanteen tuolla Fuengirolan, mummojen luvatun maan, auringon alla, mutten oo päässy asteittain tuntemuksiani tänne päivittämään hulppean nettiyhteyden (jälleen, mummojen luvattu maa) vuoksi paitsi vasta nyt.

Aattelin kuitenkin pitää yllä jännitystä ja päivittää mun rustailemat merkinnät tänne aste asteelta, koska onhan niitä paljon kivempi oottaa kuin seuraavan päivän salkkareita (liian osuva, tiiän ettei kukaan oota niitä), kuin että ne ois vaan jotain köppösiä kesäajan uusintoja mitä kukaan ei oikeesti seuraa!  Toivottavasti jaatte tunteeni tästä. 

Sen verran kuitenkin voin paljastaa jo tässä ensimmäisessä elämääkin tärkeemmässä päivityksessä, että kirjani oli ”ei vielä ikinä julkisuutta saanut” - Sofi Oksasen Puhdistus. Kirjasta on ollut niin paljon kohua, ja taisi se jo valkokankaallekin päästä, että tunsin kylmän piston sydämessäni pitkään kun en osannut tähän mediavirtauksen valtavuuteen vastata omin mielipitein.

Ennakkokäsitykset kirjasta olivat kohdallani melko raakoja ja ankaria, muiden antamien mielipiteiden pohjalta tietenkin. Paljoa en kirjan ulkomuotoa ennättänyt tutkimaan, mutta luotin kirjan räväkkyyteen sekä tunteita herättävyyteen jo itse kirjailijankin ulkoisen kuontalon pohjalta. Ja näin kävikin - jo ensisivuilla olin myyty.

Kohti kokemuksia

Vaikka viime kirjoituksen lopetussanojen mukaisesti olinkin myyty heti ensisivuille seilatessani, sai sana paljon painavamman arvon sivujen syövereihin sukeltaessa. Dora, myyty nainen saa ensikohtauksensa miltei kirjan ensimmäisillä sivuilla toisen päähenkilön Aliide Truun etupihalla. Näiden kahden henkilön tapaamisesta alkaa monirikas tapahtumasarja, josta on vaikea saada kiinni. Se on miltei yhtä vaikeaa, kuin kärpäsen lätkällä tainnuttaminen.  

Naisten henkilöhistoriaa on vaikea hahmottaa. Sivut pomppivat pitkin erivuosilukuja, milloin Berliinissä milloin Länsi-Virossa, vuosikymmenestä toiseen. Soppa sen kuin sakenee kun sekaan ripotellaan pätkiä talonpoikain Hans Pekkin ylöskirjauksia ja kirjeitä, mikä aluksi tuntuu aivan päättömältä. Pienistä paloista alkaa kuitenkin syntyä suurikuva, johon kirjan takaumat luovat jonkinasteista kolmiulotteisuutta. Kirjan henkilöt profiloituvat vahvasti, oli sitten kyse suurista ja tunnetuista kommunistijohtajista tai vain sivujuonteisiin kuuluvista hahmoista.

Luulen päässeeni mukaan juoneen, luulen tietäväni jutun minkä Oksanen seuraavasti heittää eteemme. Sitten kuviin hyppää Pasa ja Lavrent. Olen hämilläni. Oksasella on painavaa sanottavaa, harmi että sanojen sisältö kertoo usein painamisesta. Seksistä. Eikä edes niin, miten romaanien kirjoittajien olettaisi aktin sivuilleen sanailevan. Kirjassa jokainen toimi on rumaa ja likaista, lukuun ottamatta Ingelin ja kirjeitä rustanneen Hans Pekkin edesmennyttä rakkaussuhdetta.  Kyseessä ei ole tarina kukista ja mehiläisistä, sekin olisi liian kaunisteltua. Nykykymmenessä ei ole mitään kaunista,ei Saksan kaupungin kaduilla tai Aliiden rasittuneissa muistoissa. Tarinassa ei eletä pumpulissa, ei edes pumpulilla, niin kuin prostituoitu Zara osaa kertoa. Pumpuliset kuukautissuojatkin olisivat liian ylvästä Zaran arjessa jossa virtaamiseenkin tarvitaan lupaa.  

Katkeruus ja pelko, näitä tuntemuksia Oksanen kuvaa taitavasti, katkaisematta juonen jännittävyyttä. Hän osaa tarttua yksityiskohtiin niin, että tunnet hengittäväsi kirjan henkilöiden kanssa sitä samaa tunkkaista ilmaa, vaikkei kädessäsi edes ole kirjaston kellastunutta painosta. Tunnet eläväsi mukana, pysähtymättä tilaan, vaan saavasi koko ajan lisää selville. Kirja askarruttaa jokaista mielesi sopukkaa, yllättää. Aion jatkaa huomenna, jotta saisin edes hengittää puhdasta ilmaa.

Viimeinen kohtaaminen

 "Anteeks kun en oo ehtiny kirjottaa pitkään aikaan" - oon halunnu aina tehä noin mutta mulla ei oo ollu tilaisuutta. Keltä kaikki bloggaajat oikeesti pyytää anteeks? Mulla ehkä olisikin syytä, kun julkasen perään heti tän mun toisen muistelon vaikka intona painotinkin kuinka tuun julkaisee nää tekstit pala palalta. Pakko myöntää, oon yhtä kiinnostava kuin salkkarien uusinnat (parasta?!) ja selkeesti vielä yhtä fiksu; ton anteekspyynnönhän pitäis olla "Anteeks, kun kirjotan näin useesti"

Usean lukukerran sijaan luin kirjan kuin yhdessä hujauksessa. Toisen kerran palatessani Oksasen käsialan äärelle jämähdin sen eteen moneksi tunniksi. Ehkä liiaksikin. Niin moni on kirjan kannet kasvojeni tasolla nähdessään huokaissut syvään, kuinka rankka kirja tuo onkaan luettavaksi, varsinkin kerralla. Eikö minun tulisi keskittyä johonkin hyvään ja relevanttiin, joka piristäisi mieltäni myös tuona aurinkoisena päivänä uima-altaan reunalla? Ei. Liekö kimpaannuin kysymyksistä tai kirjan sisällöstä niin, että tuolla lukutuokiolla pinnani lisäksi paloi nahkani. Lohenpunaista nahkaani myöten käsitykseni Oksasesta epäkohtien esiintuojana kyllä vahvistui, mutta hienovaraisien "jätäthän kirjan väliin" - kehotuksien kohdalla punani syveni entisestään.

Se, joka ei kykene kirjan sivuilta lukemaan melko yksityiskohtaista kuvausta hyväksikäytöstä, väkivallasta tai kuolleeksi ampumisen tulemisen pelosta, on aika perussuomalainen nainen. En oikeastaan tahdo edes sanoa nostavani hattua heille, jotka kirjan ovat lukeneet, vaikka täällä tasa-arvon mallimaassamme Suomessa saankin sitä mukanani kannella, oli kyseessä sitten kommunisminpunainen myssy tai sinivalkoinen lakki.  Vaikka haluamme pyyhkiä mielestämme epämiellyttävät asiat, ja jos mahdollisuus tarjotaan, niin pitää ne visusti yksien kansien välissä niihin kurkistelematta, on se minusta väärin. Meistä jokaisen tulisi huomata rakkaan isänmaamme sijaitsevan hälyttävän lähellä kirjan tapahtumapaikkoja, paikkoja jonka tapahtumista on vain muutama vuosikymmen. On naiivia ilmoittaa olevansa kykenemätön lukemaan jotain tällaista kirjan sivuilta, kun vasta hetki sitten tapahtumat on ollut todellisinta totta.

Jos joku tänä päivänä joutuu minkäänasteisen hyväksikäytön kohteeksi, tarjotaan hänelle kriisiapua turvapuhelimista kanteenvetoamiseen. On niin yksityistä lääkäriä kuin valtion poliisimiestä, joka ottaa sinut tosissaan. Hyväksikäyttäjä on ollut yhteiskunnan vihollinen. Oksasen kirjassa asetelma on päinvastainen. Hyväksikäytetty on yhteiskunnan syöpä, ja on kärsinyt yleensä jonkin valtiomiehen toimesta. Hänen tulee hävetä, ottaa loka niskoilleen ja kantaa sitä hiljaa ja likaisena kärsien. Sortosanalla ei ole sijaa, ellet halua olevasi matkalla Siperiaan.

 Keskuudessamme yhä elävä sukupolvi, joka viime vuosisadan tapahtumat ovat oikeasti elämissään kokeneet, ovat minusta ainoita, jotka kirjan saisivat jättää lukematta. Sellaista ei tarvitse kahdesti kokea. Minusta Sofi Oksasen Puhdistus tulisi lisätä opetussuunnitelman lukukirjoihin, pysyvästi. Lisäksi uskon, ettei ole silkkaa sattumaa, kuinka alle 100-vuotiaan itsenäisemme Suomen 1900-luvun historiaa suuremmilta osiltaan kokeneet omaavat paljon isomman äänestysprosentin kuin me pääosin pelkällä 2000-luvulla tallanneet.

Oksanen on antanut äänensä, ajatuksensa ja taustatyönsä jotta tietäisimme paremmin menneisyydestämme. On meidän vuoromme antaa äänemme. Antaa äänemme sen puolesta,  että Oksasen onnistuneen kirjan kuvaukset ovat tulleet niiden kansien sisään jäädäkseen. Jotta voimme tutustua tuollaiseen maailmaan vain Puhdistuksen kautta, emme enää koskaan todellisissa muistoissamme.

 Lukekaa, ajatelkaa, ääntelehtikää.